Klaus Kallioranta.
Ensi sunnuntai on rukoussunnuntai. Päivän raamatuntekstit puhuvat siitä, mitä rukoileminen tarkoittaa ja mitä lupauksia rukoilemiseen sisältyy. Meitä muistutetaan myös siitä, että Kristus on suuri esirukoilijamme ja rukoilemisen opettajamme.
Kulunut kevät on ollut sellaista aikaa, että monen kädet ovat menneet ristiin ja huulilta tai hiljaa sydämestä on kohonnut rukous Jumalan puoleen. Sotauutiset, epävarmuus, huoli maamme turvallisuudesta ja edelleen jylläävä virus ovat vilkastuttaneet rukouselämäämme. Ainakin luulen niin. Luulen, että moni on myös rukoillut kuin tietämättään: mielestä on lähtenyt pyyntö jonnekin, jonka olemassaolosta ei ole ollut ehkä edes varmuutta.
Moni on oppinut jo rippikoulussa tiivistyksen: rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa. Joku saattaa muistaa vanhasta kristinopista vielä tarkemman ilmaisun: ”Rukous on sydämen nöyrää ja vilpitöntä puhetta Jumalan kanssa” (KO 1948, 78). Rukoilimmepa sitten tieten tai tietämättämme, pyyntömme ovat sydämemme puhetta, jonka Jumala kuulee ja ymmärtää.
Hän myös vastaa rukouksiimme. Ei ehkä niin nopeasti ja selvästi, kuin haluaisimme, mutta vastaa kuitenkin. Joskus jo jonkin huolen jättäminen rukouksessa Jumalan haltuun rauhoittaa mieltä. Jo se on vastaus.
On siis aivan oikein, että kaikkina aikoina ja erityisesti näinä aikoina meillä on yhteys häneen, joka tietää, näkee, kuulee ja ymmärtää. Saamme jättää Jumalan huomaan kaikki asiamme – itsemme, läheisemme ja koko maailman ihmiset ja asiat.
Jeremian kirjassa ovat lohdulliset sanat myös meille tänä päivänä: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Silloin te huudatte minua avuksenne, te käännytte rukoillen minun puoleeni, ja minä kuulen teitä. Te etsitte minua, ja te löydätte minut! Koko sydämestänne te minua etsitte, ja minä annan teidän löytää itseni, sanoo Herra.” (Jer. 29:11–14.)
Klaus Kallioranta, kappalainen, Kiimingin seurakunta