Har­taus: Sinun puo­les­ta­si annet­tu ja vuodatettu

Olen kir­kon park­ki­pai­kal­la, kun kel­lot alka­vat soi­da. Kumea ääni kuu­luu kau­as ja kut­suu ihmi­siä mes­suun eli ehtool­lis­ju­ma­lan­pal­ve­luk­seen. On hil­jai­sen vii­kon tors­tai, kii­ras­tors­tain ilta. 

Astun sisään hämyi­seen kirk­koon ja ais­tin joka solul­la­ni kir­kon tun­nel­maa; tuok­su­ja, ääniä, esi­nei­tä ja ihmisiä.

Juma­lan­pal­ve­lus alkaa ja seu­raan tut­tua litur­gi­aa. Tie­dän mil­loin pitää nous­ta sei­so­maan, mil­loin lau­le­taan ja mil­loin ollaan vain hil­jaa. Aina ei ole ollut niin. Istuim­me rip­pi­kou­lu­lai­si­na etu­pen­kis­sä kii­ras­tors­tain mes­sus­sa, emme­kä tajun­neet nous­ta sei­so­maan kun oli­si pitä­nyt. Hävet­ti ja nolot­ti. Myö­hem­min juma­lan­pal­ve­lus on kui­ten­kin muo­dos­tu­nut minul­le tutuk­si ja tur­val­li­sek­si pai­kak­si. Tei­ni­nä pol­jin usein sun­nun­tai­sin kirk­koon, vaik­ka väsyt­ti­kin. Juma­lan­pal­ve­luk­sen jäl­keen oli aina levol­li­nen ja hyvä olo; olin pyhit­tä­nyt lepopäivän.

Mes­sus­sa ollaan pääs­ty jo ehtool­li­so­suu­teen. Pap­pi ottaa lei­vän ja lausuu ase­tus­sa­nat: ” Her­ram­me Jee­sus Kris­tus, sinä yönä, jona hänet kaval­let­tiin otti lei­vän, siu­na­si, mur­si ja antoi sen ope­tus­lap­sil­leen sanoen: Otta­kaa ja syö­kää, tämä on minun ruu­mii­ni, joka anne­taan tei­dän puo­les­tan­ne”. Sit­ten pap­pi ottaa vii­ni­mal­jan, siu­naa myös sen ja ker­too, kuin­ka Jee­sus kehot­ti vii­mei­sel­lä ate­rial­la ope­tus­lap­sia naut­ti­maan ehtool­lis­ta hänen muis­tok­seen. ”Uusi liit­to minun veres­sä­ni syn­tien sovittamiseksi”. 

Siir­ryn mui­den muka­na alt­ta­ril­le, pol­vis­tun ja ris­tin käte­ni. ”Kris­tuk­sen ruu­mis, sinun puo­les­ta­si annet­tu. Kris­tuk­sen veri, sinun puo­les­ta­si vuo­da­tet­tu”. Lei­pä ja vii­ni. Ruu­mis ja veri. Ehtool­li­nen liit­tää minut Kris­tuk­seen; saan syn­ti­ni anteek­si. Olen täs­sä het­kes­sä Hänen kaut­taan, Hänen kans­saan ja Hänes­sä. Olen yhtä aikaa syn­ti­nen ja armah­det­tu, kuo­le­vai­nen ja kuo­le­ma­ton, täs­sä het­kes­sä ja iankaikkisuudessa.

Palaan pai­kal­le­ni ja mie­tin ehtool­li­sen mys­tee­riä. En ymmär­rä kaik­kea, mut­ta ehkä­pä osa ehtool­li­sen voi­mas­ta pii­lee­kin juu­ri sii­nä, että saan olla Juma­lan edes­sä pie­ne­nä ja ymmär­tä­mät­tö­mä­nä, kuin lap­si äitin­sä sylis­sä. Rip­pi­kou­lus­sa poh­dim­me pal­jon ehtool­lis­ta. Pitäi­si­kö ehtool­li­sel­la tun­tua joten­kin eri­lai­sel­ta? En oikein muis­ta ensim­mäis­tä ehtool­lis­ta­ni, mil­tä sil­loin tun­tui, mut­ta vuo­sien saa­tos­sa olen oppi­nut tun­te­maan ehtool­lis­ta ja kyl­lä, se tun­tuu minussa. 

”Her­ram­me Jee­suk­sen Kris­tuk­sen ruu­mis ja veri kät­ke­köön hen­kem­me, sie­lum­me ja ruu­miim­me ian­kaik­ki­seen elä­mään. Aamen.”

Mes­sun lopuk­si kirk­ko pue­taan mus­tiin. Ope­tus­las­ten kynt­ti­lät sam­mu­te­taan. Vain Kris­tus­kynt­ti­lä jää pala­maan. Jee­suk­sen mat­ka koh­ti kär­si­mys­tä ja kuo­le­maa on alkanut.

Kat­ri Sil­lan­pää, nuo­ri­so­työ­noh­jaa­ja, Iin seurakunta