Har­taus: Sinä olet Sinä

Outi Poh­ja­nen.

Tätä teks­tiä kir­joit­taes­sa­ni maa­il­man kat­seet ovat suun­tau­tu­neet Yhdys­val­toi­hin ja sii­hen, mil­lai­sen asen­teen se ottaa kol­me vuot­ta puo­lus­tus­so­taa käy­nyt­tä Ukrai­naa koh­taan. “Älä lyö lyö­tyä” oli van­ha hyvä oppi elä­mää var­ten. Sitä ei vai­ku­ta nyt kan­sain­vä­li­ses­sä poli­tii­kas­sa nou­da­tet­ta­van. Sen todis­ta­mi­nen lan­nis­taa. Sil­lä niin kau­an kuin ne, joil­la oli­si kaik­ki val­ta toi­mia oikein ja arvok­kaas­ti, pitä­vät arvois­taan kiin­ni, elää toi­vo oikeu­den­mu­kai­suu­den voit­ta­mi­ses­ta vää­ryy­den­kin maa­il­mas­sa. Mut­ta jos val­lan­pi­tä­jät hyl­kää­vät nuo peri­aat­teen­sa, ei enää tie­dä, mihin kat­seen­sa kääntää.

Tämän maa­il­man­po­liit­ti­sen tilan­teen kes­kel­tä luen toi­sen paas­ton­ajan sun­nun­tain evan­ke­liu­mia, jos­sa esiin­tyy Jee­sus, jol­lais­ta ei evan­ke­liu­meis­sa usein koh­taa. Jee­sus, joka jät­tää vas­taa­mat­ta tyt­tä­ren­sä puo­les­ta apua huu­ta­val­le nai­sel­le. Jee­sus, joka tor­juu myös oppi­lait­ten­sa vetoa­mi­set äidin puo­les­ta. Mut­ta nai­nen ei lope­ta ano­mas­ta. Hänel­lä on vas­taus jokai­seen Jee­suk­sen tylyyn kom­ment­tiin. Hän ei vas­taa samal­la mital­la, vaan vas­tauk­sis­saan muis­tut­taa Jee­sus­ta tämän omas­ta luon­nos­ta. Aivan kuin nai­nen sanoi­si: ”Vaik­ka minä todel­la olen­kin kaik­kea, mitä sinä sanot, niin myös sinä, Her­ra, olet kui­ten­kin edel­leen itse­si.” Ja lopul­ta tuo oppi­lai­ta­kin kiusaan­nut­ta­nut rukous­kamp­pai­lu päät­tyy Jee­suk­sen sanoi­hin: ”Suu­ri on sinun usko­si, nai­nen! Tapah­tu­koon niin kuin tahdot.”

Jos­kus Juma­la vai­ke­nee. Eikä hän aina anna meil­le sitä, mitä pyy­däm­me. Sil­ti hänen ole­muk­sen­sa pysyy sama­na. Juma­la on rak­kaus, se ei ole muut­tu­nut sil­loin­kaan, kun vas­taus on se kipe­ää teke­vä ei. Mut­ta kanaa­ni­lai­sen nai­sen kamp­pai­lu Jee­suk­sen kans­sa roh­kai­see samal­la pysy­mään rukouk­ses­sa. Roh­kai­see lait­ta­maan toi­von­sa Juma­laan, joka tah­too meil­le hyvää ja oikeaa.

Ihmi­sen hil­jai­suus avun­pyyn­tö­jen edes­sä on oma tari­nan­sa. Se on jotain, jon­ka äärel­lä Raa­ma­tun Juma­la vihas­tuu ja Jee­sus lait­taa temp­pe­lin sisä­pi­han sisus­tuk­sen uuteen uskoon. Sekin ker­too sii­tä, mihin suun­taan Juma­lan sydän lop­pu­jen lopul­ta on kääntynyt.

Yhtei­ses­ti jae­tut lan­nis­tu­mi­sen ja pet­ty­myk­sen tun­teet maa­il­man­po­li­tii­kan äärel­lä todis­ta­vat edel­leen sii­tä, että käsi­tys oikeas­ta ja vää­räs­tä on ole­mas­sa. Niin kau­an kuin se on tot­ta, on ole­mas­sa myös sel­lais­ta vel­jeyt­tä ja sisa­ruut­ta, joka pysyy ole­mas­sa vaih­tu­vien val­lan­pi­tä­jien itsek­käis­tä ja hei­tä itse­ään pie­nen­tä­vis­tä rat­kai­suis­ta huo­li­mat­ta. Yhtei­ses­ti jae­tun ihmi­syy­den asen­teis­ta käsin joh­de­tut rukouk­set ovat aina oikea­mie­lis­ten rukouksia.

Psal­mis­ta 25: ”Hän hank­kii sor­re­tuil­le oikeu­den, hän opet­taa köy­hil­le tien­sä. Her­ran tie on hyvä, hän on uskol­li­nen niil­le, jot­ka pitä­vät hänen liit­ton­sa ja lakinsa.”

Outi Poh­ja­nen, Hau­ki­pu­taan seu­ra­kun­nan kappalainen