Har­taus: Seu­ra­kun­nan päiväkerhossa

Kai­ja Luukkonen.

On maa­nan­tai­aa­mu ja odot­te­lem­me lap­sia päi­vä­ker­hoon. Pik­ku­hil­jaa nii­tä alkaa tup­sah­del­la sisään. Osa alkaa jo van­has­ta tot­tu­muk­ses­ta rii­su­maan ulko­vaat­tei­ta, kun­nes huik­kaan, että ulko­vaat­teet saa jää­dä pääl­le. Olem­me menos­sa tutus­tu­maan koti­kirk­koom­me ja voit istua pen­kil­le odottamaan.

Kurae­tei­ses­sä val­lit­see jän­nit­tä­vä tun­nel­ma. Nyt teh­dään­kin jotain tutus­ta poikkeavaa…

Pian kaik­ki ryh­män lap­set ovat­kin saa­pu­neet pai­kal­le ja läh­dem­me pit­käs­sä mato­jo­nos­sa kul­ke­maan kirk­koa koh­ti. Pysäh­dym­me koi­vun koh­dal­le ja huo­maam­me, kuin­ka leh­tiä tip­puu hil­jal­leen puus­ta ja ne ovat muut­tu­neet kel­tai­sik­si. Kysyn lap­sil­ta, mikä vuo­den­ai­ka mah­taa olla kysees­sä ja jonos­ta kuu­luu, että syk­sy tie­ten­kin. Yksi lap­sis­ta on samaa miel­tä, että kyl­lä nyt on syksy.

Tulem­me por­tin koh­dal­le, joka on tuk­ki­nut tien, ei auta muu kuin men­nä ali. Kirk­koa lähes­tyes­säm­me pyy­dän lap­sia kat­so­maan kor­keal­le kir­kon katol­le ja kysyn heil­tä, että mikä eläin tuol­la keik­kuu tan­gon pääs­sä. Osa veik­kaa kanaa, jout­sen­ta ja annan vin­kin, että se kie­kuu. Kyl­lä, se on kukko.

Menem­me kir­kon sisäl­le ja ohjaam­me työ­ka­ve­rin kans­sa lap­set istu­maan ensim­mäi­sel­le penk­ki­ri­vil­le. Kut­sun lap­set alt­ta­rin äärel­le ja sii­nä olem­me kaik­ki het­ken, yhdes­sä pol­vis­tu­nei­na pyhän äärel­lä. Sit­ten pyy­dän lap­sia sul­ke­maan het­kek­si sil­mät. Yhtäk­kiä alkaa kuu­lu­maan tut­tua pori­naa, ja lap­set kat­so­vat hymyil­len saar­nas­tuo­liin päin. Ja siel­tä kor­keal­ta kur­kis­taa tutut ystä­vät, ”Päkä ja Pul­mu” mas­kot­tim­me. Hei­tä ei kuu­lem­ma ollen­kaan pelo­ta, ehkä vähän pyörryttää.

Päkä ja Pul­mu ker­to­vat, että pap­pi pitää siel­tä pit­kiä puhei­ta ja sit­ten he kysy­vät, että kuka lap­sis­ta halu­aa tul­la ylös. Kaik­ki halua­vat, niin­pä jokai­nen saa vuo­rol­laan käy­dä kokei­le­mas­sa mil­tä tun­tuu olla kor­keal­la. Sit­ten onkin aika läh­teä Kirk­ko­pir­til­le takai­sin, ja kirk­koon tutus­tu­mis­ta jat­ke­taan seu­raa­val­la kerralla.

Ker­hon koho­koh­tiin kuu­luu omien eväi­den syön­ti. Yksi ker­ho­lai­sis­ta kat­soo hai­kea­na, kun syön ome­naa ja hän­kin haluai­si ome­naa ja sanoo­kin, ”mik­si tuos­sa pöy­däl­lä ei voi­si olla pal­jon ome­noi­ta?” Niin, todel­la­kin. Lap­sen aja­tus jää mie­lee­ni ja sii­tä innos­tuen, pää­täm­me jär­jes­tää seu­raa­val­la vii­kol­la ker­hos­sam­me sadon­kor­juu­juh­lan, jos­sa on rei­lus­ti ome­naa ym. syk­syn satoa tarjolla.

Väli­pa­lan jäl­keen onkin sit­ten vapaan lei­kin vuo­ro. Ja aika kuluu sii­vil­lä. Kun­nes huo­neen täyt­tää sii­vous­lau­lu ja pik­ku­hil­jaa lelu­ja alkaa siir­tyä laa­ti­koi­hin, kaap­pei­hin odot­ta­maan jäl­leen uusia projekteja.

Kuun­te­lem­me sadun rumas­ta ankan­poi­ka­ses­ta ja samal­la kes­kus­tel­laan sii­tä, miten me jokai­nen ollaan niin eri­lai­sia, mut­ta samal­la ainut­laa­tui­sia, arvok­kai­ta. Lau­lam­me muu­ta­man sade­lau­lun sor­mien liik­kues­sa sade­pi­sa­ran tah­tiin pääs­tä var­pai­siin. Lop­pu­lau­lun jäl­keen onkin kii­re käy­dä ves­sas­sa ja pukea ulko­vaat­teet pääl­le, että ehtii olla ulko­na ennen kotiin läh­töä. Van­hem­mil­le ker­ro­taan ker­hon kuu­lu­mi­set ja huis­ku­tel­laan seu­raa­vaa ker­taa varten.

Kuten huo­maam­me, lap­sen päi­vä koos­tuu ihmet­te­lys­tä, tut­ki­mi­ses­ta ja ennen kaik­kea het­kes­sä elä­mi­ses­tä, mikä onkin Juma­lan vii­sas neu­vo mei­dän koko­nais­val­tai­seen hyvin­voin­tiim­me liittyen.

Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi teks­ti käsit­te­lee Juma­lan huo­len­pi­toa. Kat­so­kaa tai­vaan lin­tu­ja, kat­so­kaa kedon kuk­kia. Älkää huo­leh­ti­ko huo­mis­päi­väs­tä. Kul­le­kin päi­väl­le riit­tää sen omat murheet.

Mei­dän­kin pitäi­si löy­tää itses­täm­me se ihmet­te­le­vä lap­si ja luot­taa omas­sa elä­mäs­säm­me Juma­lan joh­da­tuk­seen. Kun antau­dum­me Juma­lan hoi­toon, huo­maam­me hänen ole­van run­sas­kä­ti­nen anta­ja. Rak­kau­den, ilon, rau­han, voi­man, ter­vey­den, nöy­ryy­den ja kär­si­väl­li­syy­den hoi­taes­sa sisin­täm­me. Voi­si­ko olla parem­paa kuin kul­kea luot­ta­vai­sin mie­lin, Juma­lan huo­len­pi­dos­ta nauttien.

Kai­ja Luuk­ko­nen, Kii­min­gin seu­ra­kun­nan lastenohjaaja