Har­taus: Ovat­ko por­ras­pie­le­si kun­nos­sa ja val­mii­na vas­taa­not­ta­maan Tulijan?

Kat­ri Tuomiharju.

Eläm­me mie­len­kiin­toi­sia aiko­ja. Elä­män­ryt­mim­me on yhä kii­vaam­pi ja hel­pos­ti ihmi­sen arki muo­dos­tuu sel­viy­ty­mis­tais­te­luk­si päi­väs­tä toi­seen, eten­kin kal­tai­sel­le­ni, ruuh­ka­vuo­sia elä­väl­le, työs­sä käy­väl­le per­heen äidil­le. Niin tär­ke­ää kuin pysäh­ty­mi­nen onkin, saat­taa se olla hyvin vai­ke­aa sil­loin, kun ympä­ril­lä on jat­ku­vas­ti joku toi­nen ihmi­nen, joka vaa­tii osan­sa, tar­peen­sa ja huomionsa.

Mei­dät kris­ti­tyt on kui­ten­kin kut­sut­tu pyhit­tä­mään elä­mäm­me ennen kaik­kea Juma­lal­le, jol­la tuli­si olla aina ensim­mäi­nen sija elä­mäs­säm­me. Tätä olen usein poh­ti­nut ruuh­ka­vuo­sie­ni kes­kel­lä: Kuin­ka saan rai­vat­tua riit­tä­väs­ti aikaa ja tilaa Juma­lal­le, kun hädin tus­kin välil­lä ennä­tän yli­pää­tään huo­kais­ta ja vetää syvään henkeä?

Olen kui­ten­kin loh­dut­tau­tu­nut sil­lä, että Juma­lan aset­ta­mi­nen etusi­jal­le ei kui­ten­kaan tar­koi­ta sitä, että kaik­ki muu elä­mä jäi­si elä­mät­tä, vaan ennen kaik­kea se tar­koit­taa sitä, että täs­sä kai­ken arki­sen aher­ruk­sen kes­kel­lä kiin­ni­tän huo­mio­ni, aja­tuk­se­ni ja kat­see­ni Kristukseen.

Saan olla ääret­tö­män etuoi­keu­tet­tu saa­des­sa­ni teh­dä työ­tä ja pal­vel­la seu­ra­kun­nas­sa. Dia­ko­nia­työs­sä koh­taan päi­vit­täin ihmi­siä, joil­la on monen­lais­ta hätää, puu­tet­ta ja tuen tar­vet­ta. Aika usein, sen lisäk­si, että kuun­te­len, ohjaan ja autan ihmi­siä talou­del­li­ses­ti, saan myös rukoil­la ihmis­ten puo­les­ta. Saam­me yhdes­sä jät­tää koh­taa­ma­ni ihmi­sen ja hänen elä­män­ti­lan­teen­sa rakas­ta­van ja armol­li­sen Isäm­me hoi­toon ja huolenpitoon.

Saan siis jo työ­ni kaut­ta elää ja hen­git­tää Kris­tus­ta joka päivä.

Tule­va sun­nun­tai on Val­vo­mi­sen sun­nun­tai. Se muis­tut­taa mei­tä elä­mäm­me rajal­li­suu­des­ta ja sii­tä, kuin­ka mei­dän tuli­si olla joka päi­vä ja joka het­ki val­mii­ta jät­tä­mään kaik­ki maal­li­nen taak­sem­me ja siir­ty­mään täs­tä elä­mäs­tä ian­kaik­ki­suu­teen. Me odo­tam­me Kris­tus­ta, joka tulee het­ke­nä minä hyvän­sä nou­ta­maan luok­seen omiansa.

Joka päi­vä tuli­si siis olla siis sii­vous­päi­vä. Mitä ros­kia olen tänään jät­tä­nyt jäl­kee­ni loju­maan, ne tuli­si sii­vo­ta pois. Mut­ta aika ajoin oli­si hyvä puh­dis­taa pin­nat myös syvä­puh­dis­tusai­neel­la ja teh­dä kun­nol­li­nen suur­sii­vous, ettei­vät bak­tee­rit pää­si­si pesiy­ty­mään nurk­kiin. Sen jäl­keen on taas raik­kaam­pi hen­git­tää ja ilma vir­taa vapaammin.

Täl­lä sii­vouk­sel­la en tar­koi­ta fyy­sis­tä kotia­ni, vaan sisin­tä­ni, jon­ne niin hel­pos­ti kasau­tuu ajan kans­sa monen­lais­ta saas­taa ja epä­puh­tauk­sia, jos en sään­nöl­li­ses­ti pidä huol­ta sii­tä, että tiet sisim­pää­ni ovat avoin­na ja Juma­lan hen­ki pää­see vapaas­ti vir­taa­maan lävit­se­ni. Täs­sä sii­vouk­ses­sa tar­vit­sen Kris­tus­ta, hänen armo­aan, anteek­sian­to­aan ja yhteyt­tä häneen.

Kris­tus tulee. Me emme kui­ten­kaan tie­dä paik­kaa emme­kä het­keä, kun hän saa­puu. Olet­ko sinä val­mis vas­taa­not­ta­maan hänet ja jät­tä­mään kai­ken nykyi­sen taak­se­si, vai oli­si­ko pie­ni sii­vouk­sen paik­ka, että oli­sit sinut itse­si, Juma­la­si, lähim­mäis­te­si ja elä­mä­si kanssa?

Kat­ri Tuo­mi­har­ju, vs. dia­ko­nia­työn­te­ki­jä, Kii­min­gin seurakunta