Katri Sillanpää, nuorisotyönohjaaja, Iin seurakunta
Yksi varma syksyn merkki meillä nuorisotyössä on uusien rippikoulujen aloitus. Infokirjeet on laitettu matkaan, ilmoittautumiset ovat tulleet ja ryhmät on muodostettu. Ensimmäisessä yhteisessä tapaamisessa jaetaan päivämäärät ja infot seurakuntayhteysjaksosta.
Hyvin usein kuultu kysymys rippikoulun yhteydessä on ”onko tää pakollista?” Ei, rippikoulu ei ole pakollinen, niin kuin vaikka peruskoulu. Ei ole olemassa kristityn oppivelvollisuutta. Toki rippikoulu ja sen myötä konfirmaatio antaa tiettyjä oikeuksia, kuten oikeuden kirkolliseen vihkimiseen ja kummina toimimiseen, mutta mikään pakko rippikoulun käyminen ei ole.
Jostain syystä monilla ihmisillä on tapana ajatella asioita nimenomaan pakon kautta. On pakko käydä töissä, pakko maksaa veroja, pakko käydä kaupassa, pakko viedä lapset harrastuksiin, pakko nousta sunnuntaiaamuna kirkkoon.
Entäpä, jos kääntäisimme asian toisin päin: saan käydä töissä ja voin näin elättää itseni ja perheeni; saan maksaa veroja ja näin ollen käyttää terveyspalveluja, kirjastoa, kouluja… saan nousta aamulla ja mennä kirkkoon, eikä minun tarvitse pelätä harjoittaa uskontoani.
Ensi sunnuntain evankeliumitekstissä opetuslapset kulkevat Jeesuksen kanssa sapattina pellonreunaa ja katkovat sieltä tähkäpäitä. Tämä suututti fariseukset, sillä kaikenlainen työnteko – vaikkapa nyt tähkäpäiden katokominen – sapattina oli ankarasti kielletty. Jeesus kuitenkin vastaa fariseuksille: ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten.” Jumalanpalvelus on siis sinua ja minua, meitä kaikkia varten. Jumalanpalveluksessa Jumala palvelee meitä.
Rippikouluissa keskustellaan usein myös lepopäivän pyhittämisestä, mitä se oikein tarkoittaa? Tyypillinen vastaus on, että sunnuntaisin pitää levätä, eikä saa tehdä töitä. Sekin on tavallaan oikein, sillä jokainen meistä tarvitsee lepoa, että jaksaa, mutta entä se pyhittäminen? Nykyihminen elää valtavan kiireen ja paineen keskellä ja puurtaa arjessa eteenpäin juurikaan pysähtymättä. Lepopäivän pyhittäminen kutsuu meitä pysähtymään ja hoitamaan omaa suhdettamme Jumalaan edes yhtenä päivänä viikossa. Se voi tarkoittaa kävelyä luonnossa, Raamatun lukemista, hiljaista rukousta tai vaikka gospelmusiikin kuuntelua tai jumalanpalvelusta. Omaa hengellisyyttään voi hoitaa monella tavalla.
Se, miksi jumalanpalveluksen pitäisi olla seurakunnan keskus on se, että siellä toteutuvat kaikki hengellisen elämän kannalta tärkeät asiat: yhteys toisiin kristittyihin, Jumalan sanan kuuleminen, rukous ja ehtoollinen. Kaikki kätevästi samassa paketissa, aamen.
Jumalanpalvelus on kuitenkin asia, joka ei välttämättä aukene ihan ensi käynnillä, eikä välttämättä vielä kymmenennelläkään kerralla. Kun rippikoululaiset nyt lähtevät seurakuntayhteysjaksoilleen ja saapuvat sunnuntaiaamuisin kirkkoihin, muistetaan, että he ovat opettelemassa messua. He ovat ne tulevaisuuden ihmiset, jotka toivottavasti pitävät kirkkomme pystyssä. Otetaan heidät siis avosylin vastaan ja toivotetaan tervetulleeksi, niin joku heistä voi vaikka tulla uudestaan, ihan ilman pakkoa.
Katri Sillanpää, nuorisotyönohjaaja, Iin seurakunta