Har­taus: Mitä kuuluu?

Kat­ri Sillanpää.

Kak­si kave­rus­ta koh­taa: ”Moi!” ”No moi! Kiva nähä, mitä kuu­luu?” ”No, ei kai täs­sä ihmeem­piä, entä sul­le?” ”No, mitäs täs­sä, ihan hyvää.”

Kuu­los­taa­ko tutul­ta? Kuin­ka mones­ti olet vas­tan­nut jol­le­kin, joka kysyy, mitä kuu­luu, että ”ei kai täs­sä” tai ”ihan ok”, vaik­ka oli­sit­kin ehkä nuk­ku­nut edel­li­se­nä yönä vain kol­me tun­tia, oli­sit kuul­lut pari päi­vää sit­ten, että ser­kul­la­si on syö­pä tai koi­ra­si oli­si syö­nyt edel­li­se­nä päi­vä­nä kal­liit ken­kä­si, tv:n kau­ko­sää­ti­men ja pur­kil­li­sen kalanmaksaöljykapseleita?

Jos­tain syys­tä haluam­me mui­den ajat­te­le­van, että minul­la on kaik­ki hyvin, vaik­kei ehkä oli­si­kaan. Ehkä ajat­te­lem­me, ettem­me halua kuor­mit­taa tuo­ta tois­ta omil­la murheillamme.

Meil­lä Iis­sä on joka viik­ko nuor­te­nil­ta, joka alkaa kuu­lu­mis­kier­rok­sel­la. Yleen­sä jokai­nen vas­taa vii­kon kysy­myk­seen, joka voi olla ihan mitä vaan, sekä ker­too, miten menee ja mikä on ollut kulu­neen vii­kon koho­koh­ta. Jos­kus kier­rok­seen menee aikaa vähän, jos­kus pal­jon. Jopa niin pal­jon, että se alkaa jo tus­kas­tut­taa mui­ta paikallaolijoita.

Kuu­lu­mi­set ovat kui­ten­kin tär­kei­tä. Kier­rok­sel­la jokai­nen pää­see ääneen, ja saa ker­toa juu­ri sen ver­ran, kuin itse halu­aa. Vii­kon koho­koh­tien lisäk­si usein nousee esiin myös har­mis­tuk­sen aihei­ta, jot­ka nekin on lupa sanoa ääneen. Omien tun­tei­den ja asioi­den ääneen sano­mi­nen voi tun­tua aluk­si han­ka­lal­ta, mut­ta myös vapaut­ta­val­ta. Koke­mus sii­tä, että joku kuun­te­lee, voi myös olla uusi; ”Hei, tuo­ta kiin­nos­taa oikeas­ti, mitä mul­le kuuluu.”

Luin syk­syl­lä kir­jan, joka käsit­te­li lukio­lais­ten jak­sa­mis­ta. Kir­jan kir­joit­ta­ja on opin­to-ohjaa­ja, ja kir­jaan oli haas­ta­tel­tu usei­ta nuo­ria. Moni toi­voi, että van­hem­mat kysyi­si­vät koe­nu­me­roi­den ja kou­luar­vo­sa­no­jen lisäk­si myös, mitä sinul­le kuu­luu, miten sul­la menee?

Yksi hyvä het­ki vaih­taa kuu­lu­mi­sia on ruo­ka­pöy­dän ääres­sä. Kun koko per­he on yhdes­sä kool­la, kuu­le­vat kaik­ki kaik­kien kuulumiset.

Raa­ma­tus­sa ker­ro­taan, että Jee­sus­kin ruo­kai­li usein ihmis­ten kans­sa. Myös sel­lais­ten, jot­ka oli­vat jos­tain syys­tä hal­vek­sit­tu­ja, kuten publi­kaa­nit eli tul­li­mie­het. Ajat­te­len, että Jee­sus meni syö­mään hei­dän luok­seen, kos­ka hän­tä oikeas­ti kiin­nos­ti, mitä noil­le ihmi­sil­le kuu­luu, miten heil­lä menee. Kukaan muu ei ehkä kos­kaan ollut kysy­nyt sitä tai ollut kiin­nos­tu­nut heis­tä. Mut­ta Jee­sus oli. Hän kysyi, ja kuun­te­li myös vas­tauk­sen. Joi­den­kin koh­dal­la se joh­ti suu­riin muu­tok­siin, kuten tul­li­mies Sak­keus, joka Jee­suk­sen koh­dat­tu­aan halusi puo­les­taan aut­taa köy­hiä ja nii­tä, joil­ta oli hui­jan­nut rahat.

Mitä kuu­luu? Kak­si pien­tä sanaa, jot­ka voi­vat pelas­taa päi­vän tai jos­kus jopa koko elämän.

Kat­ri Sil­lan­pää, nuo­ri­so­työ­noh­jaa­ja, Iin seurakunta