Har­taus: Lop­pu ja alku

Jus­si Rinta-Jouppi.

Ennen adven­tin­ai­kaa luo­daan sil­mäys vie­lä kirk­ko­vuo­den lop­puun, val­vo­mi­sen- ja tuo­mio­sun­nun­tain tun­nel­miin. Nämä pyhät puhu­vat Kris­tuk­sen paluus­ta ja vii­mei­ses­tä tuomiosta.

Pyhät käsit­te­le­vät van­han luo­ma­kun­nan tuhou­tu­mis­ta ja uuden luo­mis­ta, sil­lä tuol­loin kaik­ki enti­nen on men­nyt, nykyi­nen maa­il­mam­me pal­vel­lut aikan­sa loppuun.

Mones­ta meis­tä voi tun­tua käsit­tä­mät­tö­mäl­tä, että mil­jar­dit täh­det, aika ja ava­ruus, uni­ver­su­mi ja maa­il­man­kaik­keus, koko luo­ma­kun­ta ja kaik­ki mitä se sisäl­tää äkkiä häviäi­si­vät. Tämä voi joh­tua sii­tä, että me olem­me aset­ta­neet ihmi­sen kai­ken kes­kuk­sek­si ja mit­taam­me kaik­kea itsem­me mukaan, myös sil­loin, kun puhum­me ava­ruu­den äärettömyydestä.

Tämän ajat­te­lu­mal­lin mukaan kaik­ki pyö­rii mei­dän ympä­ril­läm­me, mikä on huvit­ta­vaa, kos­ka maa­il­man­kaik­keu­den mit­ta­kaa­vas­sa olem­me niin kovin pie­niä pöly­hiuk­ka­sia. Tämä on myös para­dok­saa­lis­ta, sil­lä samal­la tie­däm­me näin käy­vän, kai­ken lopul­ta häviä­vän; Elom­me tääl­lä kyl­mäl­lä kivel­lä mah­dol­lis­ta­va aurin­ko on lopul­ta muut­tu­va punai­sek­si jät­ti­läi­sek­si ennen kuo­le­maan­sa, jol­loin se tulee nie­lai­se­maan planeettamme.

Kos­ka aurin­ko kuu­me­nee pik­ku­hil­jaa mil­joo­nien vuo­sien aika­na, on mah­dol­lis­ta, että maa­pal­lo muut­tuu lii­an kuu­mak­si yllä­pi­tä­mään elä­mää jo mil­jar­din vuo­den aika­na. Tähän on toki vie­lä mei­dän mit­ta­kaa­vas­sam­me käsit­tä­mät­tö­män pit­kä aika, mut­ta yhtä kaik­ki myös tie­teel­li­sen maa­il­man­ku­van omaa­vat ihmi­set ovat aina­kin suh­teel­li­ses­sa kon­sen­suk­ses­sa; Aurin­gon lop­pu on lop­pu elä­mäl­le maa­pal­lol­la. Kaik­ki enti­nen on men­nyt. Ensim­mäi­nen tai­vas ja ensim­mäi­nen maa ovat kadon­neet, eikä mer­ta enää ole.

Ellei ihmis­kun­ta kek­si tapaa levi­tä täl­tä pal­lol­ta muu­al­le, tulee tämä ole­maan hyvin toden­nä­köi­ses­ti lop­pu elä­mäl­le sii­nä muo­dos­sa, jos­sa me olem­me sen oppi­neet tun­te­maan ja ymmär­tä­mään. Ihmi­sel­le maa­il­man­kaik­keu­den kos­mis­ten totuuk­sien muut­ta­mi­nen on mah­dot­to­muus. Kaik­ki kuo­lee lopulta.

Jee­suk­sen tar­joa­mat tule­vai­suu­den­nä­ky­mät poik­kea­vat kui­ten­kin maal­lis­tu­neen maa­il­man vas­taa­vis­ta. Ihmis­ten mie­les­tä on itses­tään sel­vää, että kaik­ki tun­te­mam­me on jat­ku­vas­sa muu­tok­ses­sa: Tavat muut­tu­vat his­to­rian saa­tos­sa vas­taa­maan kul­loi­sia­kin val­las­sa ole­via kult­tuu­rin vaa­ti­muk­sia, moraa­li on aina vain ene­ne­vis­sä mää­rin aikaan ja paik­kaan sidot­tua, oikeus­kä­si­tyk­set muut­tu­vat ja lake­ja voi­daan kumo­ta ja päi­vit­tää. Mut­ta maa­il­man­kaik­keus pysyy, muo­dos­sa tai toisessa.

Jee­sus taas puhuu päin­vas­tais­ta. Maa­il­man­kaik­keus on luo­tu, ja samoin kuin maa, se on myös aika­naan tuhou­tu­va. Mut­ta se, mitä hän on sano­nut, on peräi­sin Juma­lal­ta, ja sik­si se pysyy myös maa­il­man hävi­tes­sä. Juma­lal­le mikään ei ole mah­do­ton­ta. Hän on kai­ken luo­ja, jol­la on rajoit­ta­ma­ton val­ta luo­da uut­ta ja hävit­tää entinen.

Vii­mei­sen tuo­mion aika ei kui­ten­kaan ole vie­lä, vii­meis­tä sanaa ei ole vie­lä sanot­tu maan pääl­lä eikä tai­vais­sa. Tänään me eläm­me armon aikaa. Her­ram­me Jee­sus Kris­tus on tie kuo­le­man var­jois­ta ikui­seen valoon, jota koh­ti me nyt adven­tin alla läh­dem­me kulkemaan,

Jus­si Rin­ta-Joup­pi, seu­ra­kun­ta­pas­to­ri, Hau­ki­pu­taan seurakunta