Har­taus: Kylvämistä

Frans Kin­nu­nen.

Olet­ko sinä kos­kaan teh­nyt kyl­vö­työ­tä? Se on olen­nai­nen osa Suo­men ruo­an­tuo­tan­toa. Joka kevät pel­lot val­mis­tel­laan ja sie­me­net kyl­ve­tään maa­han. Toi­vo­taan, että syk­syl­lä oli­si hyvää satoa.

Joka kevät teh­dään myös pie­nem­pää kyl­vöä. Pää­siäi­sen perin­tei­siin kuu­luu rai­ruo­hon kyl­vä­mi­nen. Monis­sa kodeis­sa odo­te­taan innok­kaas­ti, kas­vaa­ko ruo­ho ja kuin­ka kor­keak­si se kas­vaa. Jos­kus saat­taa olla aivan kil­pai­lua sii­tä, kenen rai­ruo­ho on kas­va­nut pisimmäksi.

Täs­sä oli kak­si esi­merk­kiä kyl­vä­mi­ses­tä. Mut­ta me ihmi­set kyl­väm­me myös joka päi­vä jotain. Kun koh­taam­me toi­sia ihmi­siä, me kyl­väm­me. Kyl­väm­me aja­tuk­sia, asen­tei­ta, iloa, ken­ties posi­tii­vis­ta ilma­pii­riä. Tai sit­ten kyl­väm­me pel­koa, vihaa ja kat­ke­ruut­ta. Koh­taa­mi­nen on siis kyl­vä­mis­tä ja sie­men, jota sil­loin kyl­väm­me läh­tee omas­ta itses­täm­me. Sii­tä Raa­ma­tus­sa kir­joi­te­taan: Hyvä ihmi­nen tuo sydä­men­sä hyvyy­den varas­tos­ta esiin hyvää, paha ihmi­nen tuo pahuu­ten­sa varas­tos­ta esiin pahaa. Mitä sydän on täyn­nä, sitä suu puhuu (Luuk.6:45).

Omal­la kyl­völ­läm­me me voim­me siis joko raken­taa tai hajot­taa. Onkin tär­ke­ää, että tah­dom­me koh­da­ta jokai­sen ihmi­sen arvos­ta­vas­ti ja kun­nioit­ta­vas­ti. Tähän mei­tä kehot­taa myös rak­kau­den kak­sois­käs­ky. Hyvän kyl­vön seu­rauk­se­na onkin usein myös kau­nis sato. Tätä hyvää satoa tah­dom­me var­mas­ti jät­tää tule­vil­le suku­pol­vil­le, lap­sil­le ja nuorille.

Kirk­ko on myös ins­ti­tuu­tio­na kyl­vä­jä. Kir­kon tär­kein kyl­vö on vii­me sun­nun­tain kir­kol­li­sen aiheen mukai­ses­ti Juma­lan sanan kyl­vö. Tämän kyl­vön kes­kei­nen sano­ma on Jee­suk­sen ris­tin kuo­le­mas­sa ja ylös­nouse­muk­ses­sa. Sen tur­vis­sa me ihmi­set saam­me olla ja muis­taa myös oman kyl­vöm­me merkityksen.

Frans Kin­nu­nen, seu­ra­kun­ta­pas­to­ri, Kii­min­gin seurakunta