Har­taus: Kuo­le­man koh­taa­mi­nen ei ole helppoa

Sal­la Autere.

Kuo­le­ma on väis­tä­mä­tön osa elä­määm­me, mut­ta sen koh­taa­mi­nen on usein täyn­nä tun­tei­ta ja ris­ti­rii­to­ja. Yksi niis­tä on kysy­mys sii­tä, kuin­ka pian vai­na­ja tuli­si haudata.

Muu­ta­ma viik­ko sit­ten Oulun kirk­ko­her­rat jul­kai­si­vat Rau­han Ter­veh­dyk­ses­sa lausun­non, jos­sa keho­te­taan pitä­mään hau­ta­jai­set 2–3 vii­kon sisäl­lä kuo­le­mas­ta. Sit­ten aihe siir­tyi Hesa­riin ja lopul­ta ilta­päi­vä­leh­tiin­kin: kuka saa mää­rä­tä mil­loin hau­ta­jai­set pide­tään? Moni omai­nen koki lausun­non syy­tök­se­nä hei­tä koh­taan, vaik­ka se ei todel­la­kaan ollut tar­koi­tus. Tar­koi­tus oli poh­tia miten vai­na­jien säi­ly­ty­sai­ko­ja voi­tai­siin lyhen­tää ja ker­toa kuin­ka pap­pei­na koem­me tär­keäk­si, että kuol­lut saa siu­nauk­sen­sa lyhyen ajan sisäl­lä ja omai­set voi­vat aloit­taa surutyönsä.

Perin­tei­ses­ti monis­sa kult­tuu­reis­sa vai­na­jat on hau­dat­tu pian kuo­le­man jäl­keen, mut­ta nyky­päi­vä­nä hau­ta­jai­sia saa­te­taan venyt­tää viik­ko­ja tai jopa kuu­kausia, jot­ta kai­kil­le suku­lai­sil­le ja lähei­sil­le löy­tyi­si sopi­va aika osal­lis­tua. Toi­si­naan seu­ra­kun­ta­kaan ei pys­ty tar­joa­maan tilo­ja, sil­lä Intiön kap­pe­lin remont­ti aiheut­taa haas­tei­ta tila­ka­pa­si­teet­tien suh­teen. Jos­kus työn­te­ki­jöi­tä tai tuh­kausai­kaa ei saa riit­tä­vän nopeas­ti, eikä var­sin­kaan jos omais­ten toi­veet on sel­keät pai­kan ja päi­vä­mää­rän suhteen.

Tämän kehi­tyk­sen kes­kel­lä on aiheel­lis­ta poh­tia: onko tämä lopul­ta vain­ajan etu? Ihmi­sen maal­li­nen vael­lus on päät­ty­nyt, ja hän ansait­see rau­han. Venyt­tä­mäl­lä hau­ta­jai­sia lii­an pit­kään ase­tam­me vain­ajan etu­jen sijas­ta elä­vien muka­vuu­den etusijalle.

Mut­ta mik­si täl­lai­nen näkö­kul­ma tun­tuu niin monis­ta vai­keal­ta? Usein vas­tauk­se­na on tun­ne, että jokai­sel­la on oikeus sanoa vii­mei­set jää­hy­väi­set, ja että per­heen tai suvun yhdes­sä­olo hau­ta­jai­sis­sa on olen­nai­nen osa suru­työ­tä. Vaik­ka nämä ovat inhi­mil­li­siä ja ymmär­ret­tä­viä tar­pei­ta, nii­tä ei tuli­si aset­taa ensi­si­jai­sik­si vain­ajan teh­dyn vii­mei­sen pal­ve­luk­sen kustannuksella.

Toi­nen syy täl­le ilmiöl­le on muut­tu­va suh­tau­tu­mi­nen kuo­le­maan. Moder­nis­sa yhteis­kun­nas­sa kuo­le­ma on siir­ty­nyt pois arki­päi­väi­ses­tä koke­mus­pii­ris­täm­me, ja monet meis­tä ovat vie­raan­tu­neet sen todel­li­suu­des­ta. Vain­ajan käsit­te­le­mi­nen fyy­si­se­nä hen­ki­lö­nä, jon­ka etu on hänen nopea hau­taa­mi­sen­sa, tun­tuu täl­lai­ses­sa kon­teks­tis­sa vie­raal­ta. Olem­me alka­neet aja­tel­la hau­ta­jai­sia ennen kaik­kea elä­vien tar­pei­den täyt­tä­mi­se­nä: suku­lais­ten koh­taa­mi­se­na, surun jaka­mi­se­na ja muis­to­jen jaka­mi­se­na. Vaik­ka nämä ovat tär­kei­tä, nii­hin voi­daan kes­kit­tyä myös hau­ta­jais­ten jäl­keen, ilman että vai­na­ja jou­tuu odot­ta­maan pää­se­vän­sä lepoon.

Aja­tus sii­tä, että elä­vien tuli­si sopeu­tua vain­ajan tar­pei­siin eikä päin­vas­toin, tun­tuu monis­ta jopa kyl­mäl­tä. Mut­ta onko tämä todel­la kyl­myyt­tä vai pikem­min­kin kun­nioi­tus­ta? Lopul­ta kuo­le­ma, kuten elä­mä­kin, on pyhä, ja vain­ajan arvok­kuus ja rau­ha tuli­si aset­taa kai­ken muun edelle.

Elä­mä on tar­koi­tet­tu elä­vil­le, mut­ta kuo­le­man het­kel­lä elä­vien teh­tä­vä on antaa vai­na­jal­le vii­mei­nen rak­kau­den teko – pääs­tää hänet lepoon ajallaan.

Sal­la Aute­re, Hau­ki­pu­taan kirkkoherra