Har­taus: Kir­kas­ta oi Kris­tus meille

Mat­ti Kinnunen.

Kir­kas­tus­sun­nun­tai­ta on vie­tet­ty Suo­mes­sa jo 1500-luvul­ta läh­tien. Kris­tuk­sen kir­kas­tu­mi­nen oli suu­ri het­ki nii­den Jee­suk­sen ope­tus­las­ten elä­mäs­sä, jot­ka pää­si­vät sen näke­mään. Apos­to­lit sai­vat omin sil­min näh­dä hänen juma­lal­li­sen suu­ruu­ten­sa ja kuul­la Juma­lan äänen: ”Tämä on minun rakas Poi­ka­ni, kuul­kaa hän­tä.” Juma­lan kirk­kaus tuli ilmi kaik­ken­sa uhraa­vas­sa Kris­tuk­sen rakkaudessa.

Vuo­rel­la apos­to­leil­le ilmes­tyi­vät kir­kas­te­tun Kris­tuk­sen lisäk­si Moo­ses ja Elia, Van­han tes­ta­men­tin lain ja pro­feet­to­jen edus­ta­jat. Apos­to­leil­le näy­tet­tiin, kuin­ka Van­han tes­ta­men­tin lupauk­set täyt­ty­vät Kris­tuk­ses­sa. Hän­tä sai­vat apos­to­lit nyt kat­sel­la ja samal­la näh­dä, että tule­vas­ta Kris­tuk­ses­ta oli­vat Moo­ses ja Elia­kin saar­nan­neet ja lupauk­sen sanas­sa häneen uskoneet.

Sain vie­rail­la juhan­nuk­sen aikaan erääs­sä kodis­sa rip­pi­juh­lis­sa. Per­he viet­ti juh­lia kesä­mö­kil­lään, joka sijait­si Kivi­jär­vel­lä. Kesä oli kauneimmillaan.

Kävim­me kum­mi­tyt­tö­ni, hänen sisa­rus­ten­sa ja isän­sä kans­sa Kivi­jär­ven kes­kus­tas­sa hau­taus­maal­la, joka sijait­si kir­kon vie­res­sä. Siel­lä oli kirk­ko­her­ra Väi­nö Havak­sen hau­ta. Tun­net­tu vir­si­ru­noi­li­ja, pap­pi ja sodas­sa kaa­tu­nut san­ka­ri­vai­na­ja oli siel­tä löy­tä­nyt vii­mei­sen lepo­si­jan­sa. Hänen tun­ne­tuim­pia vir­si­muok­kauk­si­aan on usein lau­let­tu vir­si ”Kir­kas­ta oi Kris­tus meil­le”. Vir­ren sävel­tä­jä Frans Peter Krank lepä­si aivan Havak­sen hau­dan vie­res­sä. Nämä papit oli­vat oppi­neet alun perin vir­ret sanat Gus­tav Skin­na­rin teke­mä­nä. Tämä les­ta­dio­lai­sen liik­keen saar­na­mies oli teh­nyt sen kalas­ta­ja­na Oulun­sa­lon ja Hai­luo­don ran­ta­mai­se­mia sou­taes­saan. Papit halusi­vat opet­taa tuon vir­ren sano­maa, ja syn­tyi vir­si­kir­jam­me suo­si­tuim­pia vir­siä. Voit­te lau­laa siel­lä kodeis­san­ne tätä virt­tä 301, jos­sa kir­kas­tus­sun­nun­tain sano­ma tulee kirk­kaas­ti esille.

Väi­nö Havas oli kehot­ta­nut jäl­ki­pol­via vie­mään nuo­ri­aan ja lap­si­aan hau­ta­kum­pu­jen äärel­le ja opet­ta­maan heil­le kodin, uskon­non ja isän­maan asioi­ta. Samal­la Havas neu­voi, että nuo­ril­le tuli­si välit­tää sitä uskoa, jota edes­men­neet suku­pol­vet oli­vat vaa­li­neet kodeis­saan. Mekin lau­loim­me yhden Havak­sen vir­ren hau­dal­la. Kat­soin nuo­ria, jot­ka lau­loi­vat sydä­men poh­jas­ta. Minua läm­mit­ti eri­tyi­ses­ti lap­sis­ta ja nuo­ris­ta hei­jas­tu­va sydä­men usko. Nuo­ret sai­vat yhden ”kir­kas­tus­vuo­ren” koke­muk­sen, joka jäi var­mas­ti hei­dän mieliinsä.

Usko ei perus­tu kui­ten­kaan koke­muk­siin, vaan kiin­nit­tyy Kris­tuk­sen sovin­to­työn voi­maan. Kaik­ki apos­to­lit­kaan eivät olleet kir­kas­tus­vuo­rel­la, mut­ta he uskoi­vat mitä heil­le ker­rot­tiin. Usko tulee kuu­le­mi­ses­ta ja kuu­le­mi­nen Juma­lan sanan kaut­ta. Sik­si kan­nat­taa uskoa. Luke­kaa­pa lopuk­si kodeis­sa nuo kir­kas­tus­sun­nun­tain vir­ren sanat yhdes­sä. Niis­sä on ker­rot­tu sel­keäs­ti mik­si kan­nat­taa uskoa.

Mat­ti Kin­nu­nen, kap­pa­lai­nen, Iin seurakunta