Har­taus: Ker­to­kaa sii­tä lapsillenne

“Ker­to­kaa sii­tä lap­sil­len­ne, ja lap­set ker­to­koot omil­le lap­sil­leen, ja hei­dän lap­sen­sa seu­raa­val­le suku­pol­vel­le.” (Joel 1:3)

Yhä useam­pi nuo­ri ker­too, ettei tun­ne yhtä­kään ilta­ru­kous­ta. Kun rip­pi­kou­lus­sa kysyn, kuka on jos­kus rukoil­lut yhdes­sä aikui­sen, van­hem­man tai iso­van­hem­man kans­sa, vain har­vat nos­ta­vat käten­sä. Sil­loin sydä­mes­sä tun­tuu pie­ni suru: mihin ovat kadon­neet ne pie­net mut­ta voi­mak­kaat het­ket, jol­loin käsi kädes­sä rukoil­tiin suo­jaa yöl­le ja kii­tet­tiin men­nees­tä päivästä?

Täs­sä ajas­sa, jos­sa moni nuo­ri etsii suun­taa ja tur­vaa, iso­van­hem­mil­la on tär­keä teh­tä­vä. Teis­sä elää vie­lä uskon hil­jai­nen perin­tö – ilta­ru­kouk­set, vir­ret, hil­jai­set het­ket kir­kon­pen­kis­sä tai Raa­ma­tun luke­mi­nen iltai­sin. Nuo het­ket eivät ole ajas­ta jäl­keen jää­nei­tä muis­to­ja. Ne voi­vat olla lah­jo­ja, jot­ka elä­vät edel­leen, kun ne jae­taan eteenpäin.

Raa­ma­tun sanat Joe­lin kir­jas­sa kut­su­vat mei­tä ker­to­maan – ei vain puhu­maan Juma­las­ta, vaan elä­mään uskoa todek­si niin, että se välit­tyy seu­raa­vil­le suku­pol­vil­le. Se ei vaa­di suu­ria sano­ja. Jos­kus tär­kein het­ki on se, kun mum­mo opet­taa lap­sen­lap­sel­leen tutun ilta­ru­kouk­sen tai vaa­ri ker­too, mik­si hän yhä lau­laa van­ho­ja virsiä.

Me nuo­ri­so­työs­sä voim­me roh­kais­ta ja tukea, mut­ta uskon juu­ret kas­va­vat kodeis­sa – sydän­ten tasol­la, yhteis­ten het­kien kaut­ta: keit­tiön pöy­dän ääres­sä, met­sä­ret­kel­lä tai ilta­sa­dun jäl­keen käy­dys­sä kes­kus­te­lus­sa. Hen­gel­li­nen perin­tö ei siir­ry sat­tu­mal­ta, vaan rak­kau­del­la ja esimerkillä.

Uskon jaka­mi­nen ei vaa­di täy­del­li­siä vas­tauk­sia. Se tar­vit­see vain avoi­men sydä­men. Usein lap­sen­lap­sel­le riit­tää, että iso­van­hem­pi ker­too rukoi­le­van­sa hänen puo­les­taan. Tai että yhdes­sä syö­dyn ate­rian alus­sa pysäh­dy­tään het­kek­si ja kii­te­tään. Nuo het­ket jää­vät mie­leen. Ne voi­vat olla sie­me­niä, jot­ka vuo­sien pääs­tä alka­vat kan­taa hedelmää.

Ja vaik­ka sinul­la ei oli­si omia lap­sen­lap­sia, voit sil­ti toi­mia uskon perin­nön välit­tä­jä­nä. Ehkä naa­pu­rus­tos­sa­si elää nuo­ri, joka kai­paa tur­val­lis­ta aikuis­ta rin­nal­leen tai seu­ra­kun­nas­sa­si koh­taat nuo­ren, jon­ka koto­na ei puhu­ta uskos­ta. Sinun esi­merk­ki­si, rukouk­se­si ja läs­nä­olo­si voi olla juu­ri se, mitä hän tar­vit­see. Juma­la voi käyt­tää mei­tä työs­sään, jokai­ses­sa iäs­sä ja elä­män­ti­lan­tees­sa, myös per­he­pii­rin ulkopuolella.

Ehkä juu­ri sinä voit olla se, jon­ka kaut­ta Juma­la sytyt­tää uskon kipi­nän. Kun uskon sie­men on kyl­vet­ty, se ei kuo­le, vaik­ka maa­il­ma ympä­ril­lä muut­tuu. Se kas­vaa, kun sitä vaa­li­taan ja siir­tyy eteen­päin, kun joku pysäh­tyy, ker­too, rukoi­lee ja rakastaa. 

Teh­kää uskon perin­nös­tä lah­ja. Lah­ja, joka kan­taa sil­loin­kin, kun sanat ovat vähis­sä ja elä­mä tun­tuu ras­kaal­ta. Lah­ja, joka voi alkaa yhdes­tä iltarukouksesta. 

Emi­lia Ala-Panu­la, nuo­ri­so­työ­noh­jaa­ja, Kii­min­gin seurakunta