Har­taus: Kat­so minua!

Tapa­ni Ruotsalainen.

Muu­ta­ma vuo­si sit­ten luin teks­tin, jos­sa äiti ker­toi erääs­tä päi­väs­tä, jol­loin hän oli kah­des­taan oman lap­sen­sa kans­sa. Hän­kin oli tätä ”ruu­tusu­ku­pol­vea”, jon­ka aika kuluu eri­lais­ten ruu­tu­jen ääressä.

Tuo­na päi­vä­nä tuo äiti päät­ti, ettei hän ota ruu­tua eteen­sä, vaan kat­soo, kun lap­si leik­kii sii­nä hänen lähel­lään. Yllät­tä­vä havain­to tuol­le äidil­le oli se, että muu­ta­man minuu­tin välein lap­si kat­soi äiti­ään ja oli suun­nat­to­man onnel­li­sen näköi­sen, kun hei­dän kat­seen­sa koh­ta­si­vat. Lap­sen kat­see­seen vas­tat­tiin. Ehkä täs­sä on meil­le kai­kil­le ja var­sin­kin meil­le van­hem­mil­le oli­si täs­sä opit­ta­vaa. Kuin­ka tär­ke­ää on, että me koh­taam­me ja tulem­me kohdatuiksi.

Tuo teks­ti tuli mie­lee­ni tämän vii­kon psal­mis­ta ja tämän vii­kon lati­nan­kie­li­ses­tä otsi­kos­ta ”Ocu­li” – minun sil­mä­ni. ”Minun sil­mä­ni kat­so­vat ala­ti Her­raan”. Toi­vee­ni tie­tys­ti on, että tuo minun kat­see­ni sai­si vas­ta­kai­kua. Yksi psal­mien ja oikeas­taan koko Raa­ma­tun rukous Juma­lal­le on ”Kään­nä kas­vo­si minun puo­lee­ni” — eli kat­so minua.

Eläm­me paas­ton­ai­kaa, joka on aivan eri­tyi­sel­lä taval­la katu­muk­sen aikaa. Eli aikaa, jol­loin me tut­kim­me elä­määm­me, sen suun­taa ja tar­koi­tus­ta. Tut­kim­me sitä Juma­lan totuu­den valos­sa. Kadum­me vää­riä teko­jan­ne – syn­te­jäm­me sii­nä rukouk­ses­sa, että Juma­lan kään­täi­si armol­li­set kas­von­sa minun puo­lee­ni ja vapaut­tai­si minut nii­den tuo­man syyl­li­syy­den taakasta.

”Minun sil­mä­ni kat­so­vat ala­ti Her­raan, Hän pääs­tää jal­ka­ni ansas­ta”. Vapah­ta­jam­me Jee­suk­sen Kris­tuk­sen täh­den Juma­la on meil­le armol­li­nen. Jee­suk­ses­sa me näem­me Juma­lan armol­li­set kas­vot. Tähän näke­mi­seen tämä kulu­va paas­ton­ai­ka tah­too mei­tä johdattaa.

Tapa­ni Ruot­sa­lai­nen, Iin kirkkoherra