Har­taus: Kat­se omaan sydämeen

Ulla Mit­ru­nen.

»Sil­loin nämä­kin kysy­vät: ’Her­ra, mil­loin me näim­me sinut nälis­sä­si tai janois­sa­si, kodit­to­ma­na tai alas­ti, tai sai­raa­na tai van­ki­las­sa, emme­kä aut­ta­neet sinua?’ Sil­loin hän vas­taa heil­le: ’Toti­ses­ti: kai­ken, min­kä te olet­te jät­tä­neet teke­mät­tä yhdel­le näis­tä vähäi­sim­mis­tä, sen te olet­te jät­tä­neet teke­mät­tä minulle.’

Ja niin he läh­te­vät, toi­set ian­kaik­ki­seen ran­gais­tuk­seen, mut­ta van­hurs­kaat ian­kaik­ki­seen elä­mään.» Matt. 25:44–46

Kum­pi soi kor­vis­sa­si enem­män armo vai tuomio?

Täs­sä raa­ma­tun koh­das­sa Mat­teus vah­vas­ti ja alle­vii­va­ten kir­joit­taa sen, kuin­ka tär­ke­ää on osoit­taa rak­kaut­ta niil­le, jot­ka tar­vit­se­vat sitä eniten.

Miten löy­däm­me täs­tä teks­tis­tä armon, rak­kau­den Juma­lan, Isän, jon­ka luok­se men­nään käsi kädes­sä toi­sen kans­sa, eikä kou­ra nyr­kis­sä tai syyt­tä­vä sor­mi tois­ta ihmis­tä osoittaen?

Raa­ma­tun teks­ti kään­tää mei­dät kat­so­maan omaan sydä­meen. Mitä olen teh­nyt? Mitä olen jät­tä­nyt teke­mät­tä? Se ohjaa kat­seem­me ris­til­lä riip­pu­vaan Kris­tuk­seen, joka kan­taa maa­il­man syn­nit. Ne teot ja teke­mät­tä jät­tä­mi­set, jot­ka rik­ko­vat välim­me itseem­me, toi­siim­me ja Jumalaan.

Juma­la on vii­mei­sel­lä tuo­miol­la pie­nen ihmi­sen puo­lel­la. Juma­la tuo­mit­see ihmis­tä koh­taan osoi­te­tun kyl­myy­den ja rak­kau­det­to­muu­den. Juma­la itse aset­tuu lai­min­lyö­ty­jen laki­mie­hek­si ja puo­lus­taa sitä, joka jäi vail­le huo­mio­ta ja rak­kaut­ta, Hän puo­lus­taa näl­käis­tä ja janois­ta ‑jokais­ta meis­tä, jot­ka näem­me oman hätäm­me, kur­juu­tem­me ja tajuam­me, että omin voi­min emme täs­tä elä­män mit­tai­ses­ta savo­tas­ta sel­viä ilman Juma­laa emme­kä ilman lähimmäisiämme.

”Min­kä te olet­te teh­neet yhdel­le näis­tä vähäi­sis­tä, sen te olet­te teh­neet minul­le”. Vii­mei­sen tuo­mion Juma­la ei kysy uskon­kap­pa­lei­den tai hurs­kai­den tapo­jen perään. Juma­laa pal­vel­laan ja rakas­te­taan toi­sen ihmi­sen rakas­ta­mi­sen, hyväk­sy­mi­sen ja pal­ve­lun kautta.

Juma­la suh­tau­tuu armol­li­ses­ti toi­si­naan hei­kos­ti ja toi­si­naan parem­min sel­viä­vään ihmi­seen-täs­sä Isä näkee Poi­kan­sa sovi­tus­työn mei­dän hyväk­sem­me. Uskom­me Juma­laan on uskoa sii­hen, että Juma­la on rak­kaus. Rak­kaus, joka ele­tään todek­si mei­dän jokai­sen arjes­sa ja elä­mäs­sä, kau­pan kas­sal­la, kir­jas­tois­sa, kotien olo­huo­neis­sa ja seu­ra­kun­nan eri toi­min­nois­sa. Kotien elä­mä ja arki ovat pal­ve­lus­ta Juma­lal­le. Arjes­sa me tun­nus­tam­me uskom­me Juma­laan todek­si ja Juma­lan rak­kaus tulee kaut­tam­me näky­väk­si. Syn­ti­sen pelas­taa vain Kris­tuk­sen sovi­tus­työ ris­til­lä. Se on Rak­kau­den töis­tä suurin.

Juma­la on mur­re­tun ruu­miin ja loput­to­man lähim­mäi­sen rak­kau­den Juma­la. Juma­la on sinua niin lähel­lä, kuin ojen­net­tu käte­si toi­sel­le ihmi­sel­le tai niin kau­ka­na, kuin syyt­tä­vä sor­me­si näyt­tää, kuin­ka kau­as toi­sen on luo­ta­si mentävä.

Kir­jai­li­ja C.S. Lewi­sin mukaan vii­mei­sel­lä tuo­miol­la on kah­den­lai­sia ihmi­siä: Nii­tä, jot­ka sano­vat Juma­lal­le: ”Tapah­tu­koon sinun tah­to­si”. Ja nii­tä, joil­le Juma­la sanoo täs­mäl­leen samoin: ”Tapah­tu­koon sinun tahtosi”.

Ulla Mit­ru­nen, vs. kirk­ko­her­ra, Iin seurakunta