Har­taus: Elä­mä ja kärsimys

Pää­siäi­sen aikaan opim­me pal­jon Jee­suk­sen kär­si­myk­ses­tä. Vapah­ta­jan kat­se pysäh­dyt­tää mei­tä. Hän kat­soi Juu­das­ta kii­ras­tors­tai ilta­na, Pie­ta­ria Get­se­ma­nen tus­ka­nyö­nä ja äitiän­sä ris­til­tä. Hän kär­si hei­dän kaik­kien puo­les­ta. Se kat­se oli rak­kau­den kat­se. Se koh­dis­tui vihamieheenkin.

Apos­to­li Pie­ta­ri, joka sai kokea tämän kat­seen, kehot­ti myö­hem­min kris­tit­ty­jä Kris­tuk­sen mie­len mukai­seen vael­luk­seen ja kes­tä­vyy­teen. Kär­si­myk­set kuu­lu­vat kris­ti­tyn osaan. Mei­dät on kut­sut­tu seu­raa­maan Kris­tuk­sen aske­lei­ta opis­sa, elä­mäs­sä ja kärsimyksissä.

Kris­tuk­sen oppi ja elä­mä kuu­lu­vat yhteen. Jee­sus oli kai­kes­sa niin kuin me ihmi­set, kui­ten­kin ilman syn­tiä. Hän opet­ti ja eli ope­tuk­sen­sa mukai­ses­ti. Jee­sus sanoi ope­tus­lap­sil­len­sa: ”Jos joku tah­too minun peräs­sä­ni tul­la, hän kiel­tä­köön itsen­sä, ja otta­koon ris­tin­sä, ja seu­rat­koon minua.” (Matt. 16:24).

Kär­si­mys kuu­luu ihmi­se­lä­mään. Se saa aikaan mik­si-kysy­myk­siä. Vas­tauk­sia ei aina ole. Syn­ti­kin aiheut­taa kärsimystä.

Puhum­me kris­tit­tyi­nä ris­tin ties­tä, kun maa­il­ma, sie­lun­vi­hol­li­nen ja oma tur­mel­tu­nut mie­lem­me mei­tä kiusaa. Sil­loin olem­me osal­li­sia Kris­tuk­sen ris­tis­tä. Onkin tar­peel­lis­ta puhua anteek­sian­ta­muk­sen lah­jas­ta, jota Jee­sus kir­kas­ti usein. Täl­lai­sen puheen alla ope­tus­lap­set­kin pyy­si­vät: ”Lisää meil­le uskoa”. (Luuk. 17:5).

Kris­tuk­sen evan­ke­liu­mi on voi­ma edel­leen­kin tais­te­lus­sa ris­tin tiel­lä. Sai­rauk­sien ja mur­heit­ten­kin kes­kel­lä se tuo syvää loh­du­tus­ta. Kun kris­tit­ty saa Pyhän hen­gen voi­mas­ta julis­taa armoe­van­ke­liu­mia sitä pyy­tä­väl­le, saa ihmi­nen kat­sel­la uskon sil­min Kris­tuk­sen kirk­kai­ta kas­vo­ja. Kris­tuk­sen sovin­to­ve­ri on puh­dis­ta­nut sydä­men kai­kes­ta vää­ryy­des­tä. Armon aurin­ko loistaa.

Mat­ti Kinnunen
kappalainen
Iin seu­ra­kun­ta