Har­taus: Aina ei tar­vit­se suorittaa

Taas tulee se aika vuo­des­ta, kun eri­tyi­ses­ti aamut ovat hir­ve­ää tais­te­lua. Sil­mät ris­tis­sä koko per­he laa­hus­taa hil­jai­suu­des­sa aamu­pa­la­pöy­tään. Töis­tä tai kou­lus­ta tul­les­sa tun­tuu, että voi­si ottaa pik­ku­päik­kä­rit tai aina­kin vaan vetää vil­tin nis­kaan ja käper­tyä sohvalle.

En mah­da mitään sil­le, että kas­va­va pimeys ottaa kovil­le. Joka vuo­si tähän aikaan haa­vei­len ole­va­ni kar­hu, joka voi­si men­nä nyt tal­viu­nil­le ja herä­tä sit­ten kevä­tau­rin­gon läm­mit­täes­sä. Valon vähe­ne­mi­nen, kyl­myy­den lisään­ty­mi­nen ja päi­vän lyhe­ne­mi­nen saa­vat mei­dät hel­pos­ti tun­te­maan itsem­me väsy­neik­si ja eksy­neik­si. Pimeys, joka val­taa ympä­ris­töm­me, saat­taa myös tun­keu­tua mie­leen ja sieluun.

Miten tal­ven pimey­des­tä voi sel­vi­tä ja löy­tää voi­maa sen kes­kel­tä? Ensim­mäi­nen askel on hyväk­syä tal­ven myö­tä tule­va rau­hal­li­suus. Vaik­ka pimeys voi herät­tää ahdis­tus­ta ja väsy­mys­tä, se on kut­su pysäh­ty­mi­seen ja lepää­mi­seen. Tal­ves­sa pii­lee mah­dol­li­suus hil­jen­tyä, pääs­tää irti kii­rees­tä ja antaa itsel­le lupa levä­tä. Tämä ei ole lais­kuut­ta, vaan luon­nol­li­nen osa elä­män ryt­miä. Luon­to­kin näyt­tää meil­le, että kai­kel­la on aikan­sa: kevään kukois­tus, kesän vil­kas­tu­mi­nen ja syk­syn sadon­kor­juu, mut­ta tal­vel­la on aika vetäytyä.

Tal­ven pimey­den voi­kin näh­dä kuin läm­pi­mä­nä peit­to­na, joka vede­tään väsy­nei­den ja kol­hiu­tu­nei­den pääl­lä. Peh­meä­nä untu­va­täk­ki­nä. Mar­ras­kuus­sa ei tar­vit­se suo­rit­taa, ei tar­vit­se jak­saa teh­dä kaik­kea piris­tä­vää. Antaa sen vain tul­la, kai­ken pimeän ja ankean­kin. Kun suos­tuu sii­hen, on kevyem­pää. Luon­to­kin antaa luvan käper­tyä sisäänpäin.

Lepoa ja hil­jai­suut­ta kai­va­taan myös hen­gel­li­ses­sä elä­mäs­sä. Tal­ven pimeys voi muis­tut­taa mei­tä sii­tä, miten tär­ke­ää on kuun­nel­la omaa sisin­täm­me ja antaa aikaa sie­lul­le. Ehkä meil­lä ei aina ole vas­tauk­sia elä­män suu­riin kysy­myk­siin, mut­ta tal­ves­sa on tilaa elää ilman kii­ret­tä vas­tauk­sien etsi­mi­seen. Voim­me koh­da­ta pimey­den ja sen herät­tä­mät kysy­myk­set tur­val­li­ses­ti, kos­ka valon lupaus on aina läs­nä. Jos antau­dum­me pimey­den sylis­sä, voim­me kokea, että se ei ole vain este valol­le, vaan osa sen syn­tyä. Pimeys tekee valon näky­väk­si ja arvok­kaak­si. Ilman pimeyt­tä ei oli­si valoa. Eikä se kos­ke vain fyy­sis­tä valoa, vaan hen­gel­lis­tä ja sisäistäkin.

Sal­la Autere.

Tal­ven pimeys voi herät­tää kai­pauk­sen ja yhtey­den syvem­pään mer­ki­tyk­seen ja valoon, joka ei ole riip­pu­vai­nen sää­ti­lois­ta tai vuo­den­ajois­ta: Jee­suk­seen, joka tuli maa­il­maan pimey­den kes­kel­le tuo­maan toi­voa, rak­kaut­ta ja pelas­tus­ta. Hänen valon­sa on meil­le aina läs­nä, ei vain jou­lun aikaan, vaan ympä­ri vuo­den. Hil­jai­suus ja rau­hal­li­suus voi hyvin­kin kir­kas­taa tuo­ta sanomaa.

Jos oli­sin lifes­ty­le­kout­si sanoi­sin nyt, että kan­nat­taa muis­taa huo­leh­tia itses­tään myös fyy­si­ses­ti: kokei­le uin­tia kyl­mis­sä luon­non­ve­sis­sä, syö kas­vik­sia, lenk­kei­le, mene joka ilta samaan aikaan nuk­ku­maan. Mut­ta pap­pi sanoo­kin: pais­ta let­tu­ja. Ota ne päik­kä­rit. Kat­so Netflixis­tä koko­nai­nen tuo­tan­to­kausi put­keen. Syty­tä kynt­ti­lät. Käper­ry pei­ton alle. Lepää luvan kans­sa. Hil­jen­nä. Mie­tis­ke­le ja tuumaile.

Aina ei tar­vit­se suo­rit­taa. Levos­ta löy­dät syvem­män y

htey­den itsee­si, toi­siin ja Juma­laan, ja sil­loin tuom­me valon esiin omas­ta sydämestämme.

Sal­la Aute­re, Hau­ki­pu­taan seu­ra­kun­nan kirkkoherra