Aar­teis­ta

Tule­van sun­nun­tain raa­ma­tun teks­tit liit­ty­vät katoa­viin ja katoa­mat­to­miin aarteisiin.

Kaik­ki muis­tam­me lap­suu­des­ta, miten muka­va oli leik­kiä aar­tee­net­sin­tä ‑leik­kiä.

Muu­ta­ma vuo­si sit­ten minun koti­seu­dul­la­ni sat­tui sel­lai­nen tapaus, että isä­ni jou­tui ikä­vään rii­taan naa­pu­rin kans­sa. Isä­ni oli tämän kysei­sen naa­pu­rin mukaan men­nyt hak­kaa­maan pui­ta tämän naa­pu­rin met­sä­mail­ta ja isä­ni oli taas sitä miel­tä, että ihan omis­ta met­sis­tä hän pui­ta hakkaa.

Rii­ta oli val­mis, kos­ka raja­pyyk­ke­jä ei löy­ty­nyt, sil­lä ne oli­vat kym­me­niä vuo­sia van­ho­ja sam­ma­len ja met­sän peit­tä­miä. Sitä pait­si aluet­ta oli myl­lät­ty kai­vin­ko­neel­la mah­dol­li­sim­man vai­keak­si löy­tää kadon­neet raja­pyy­kit. Tilan­net­ta ei edes aut­ta­nut se, että olim­me hank­ki­neet met­sän­hoi­to­yh­dis­tyk­sel­tä alue­kar­tan ja lisäk­si meil­lä oli ilma­ku­va alueesta.

Niin­pä sit­ten aje­lim­me yksi lau­an­tai päi­vä isän ja tämän kysei­sen naa­pu­rin kave­rik­si etsi­mään kadon­neet raja­pyy­kit nyrk­ki­tap­pe­lun estämiseksi.

Tilan­ne tun­tui mah­dot­to­mal­ta. Huo­kai­lin, lai­toin kädet ris­tiin ja pyy­sin Tai­vaan Isäl­tä joh­da­tus­ta ja siu­naus­ta haas­teel­li­seen teh­tä­vääm­me. Ja eipä men­nyt aikaa­kaan, kun ensim­mäi­nen raja­pyyk­ki löy­tyi. Voi sitä rie­mun tun­net­ta. Isä muis­te­li, että nii­tä oli aina­kin kol­me ja sii­hen pyrim­me. Lau­an­tai päi­vä tun­tui pit­käl­tä, mut­ta ahke­ruu­tem­me ja sisuk­kuu­tem­me pal­kit­tiin. Kaik­ki kol­me raja­pyyk­ki­koh­det­ta löytyivät.

Samal­la sel­vi­si, että mei­dän 91-vuo­tias isäm­me oli muis­ta­nut aivan oikein. Hän oli hakan­nut pui­ta vain omal­ta alu­eel­ta ja niin­pä saim­me asiat naa­pu­rin kans­sa sovit­tua ja onnel­li­nen naa­pu­ri­so­pu sai jatkoa.

Mikä on sinun aar­tee­si? Onko se joku kau­nis esi­ne, auto tai ken­ties raha?

Minun aar­tee­ni liit­tyy esi­mer­kik­si ympä­ril­läm­me ole­vaan luon­non kau­neu­teen, kesän lois­toon. Lisäk­si minun aar­re liit­tyy kii­tol­li­suu­teen, vapau­teen ja uskoon. Joko arva­sit! Aivan oikein, eli minun aar­tee­ni on olla Juma­lan lap­si. Elää onnel­li­se­na Juma­lan joh­da­tuk­ses­sa joka päi­vä ja joka het­ki. Aar­tee­ni ei ole kyl­mä ja kova, vaan lem­peä, armol­li­nen, kär­si­väl­li­nen ja minua täl­lai­se­naan rakas­ta­va Juma­la. Voi­ko parem­paa ystä­vyyt­tä toivoa.

Matt. 16:24–27 sano­taan näin: ”Jee­sus sanoi ope­tus­lap­sil­leen: ”Jos joku tah­too kul­kea minun jäl­jes­sä­ni, hän kiel­tä­köön itsen­sä, otta­koon ris­tin­sä ja seu­rat­koon minua.

Sil­lä se, joka tah­too pelas­taa elä­män­sä, kadot­taa sen, mut­ta joka elä­män­sä minun täh­te­ni kadot­taa, on sen löytävä.

Mitä hyö­dyt­tää ihmis­tä, jos hän voit­taa omak­seen koko maa­il­man mut­ta menet­tää sie­lun­sa? Mil­lä ihmi­nen voi ostaa sie­lun­sa takaisin?

Ihmi­sen poi­ka on tule­va isän­sä kirk­kau­des­sa enke­lien­sä kans­sa, ja sil­loin hän mak­saa jokai­sel­le tämän teko­jen mukaan.”

Haluan vil­pit­tö­mäs­ti roh­kais­ta Sinua löy­tä­mään katoa­mat­to­man aar­teen elä­män tur­vak­si ja poh­jak­si. Ris­ti on valttia!

Kai­ja Luuk­ko­nen, Kii­min­gin seu­ra­kun­nan lastenohjaaja