Pie­ni­ruo­kais­ten tyt­tä­rien äiti­nä on haus­ka seu­ra­ta pal­jon omia lap­sia­ni nuo­rem­pien vel­jen­poi­kien ruo­ka­ha­lua. Sii­nä, mis­sä tyt­tö­jen lau­ta­sel­la peru­nan­pa­la, kas­ti­ke­tilk­ka ja salaat­ti sijait­se­vat suju­vas­ti eri puo­lil­la lau­tas­ta täyt­täen vain pie­nen osan poh­jas­ta, ovat poi­kien lau­ta­set kuk­ku­roil­laan ruo­kaa ilman kovin sel­keä­tä jär­jes­tys­tä. Kukin siis tavallaan.

Päi­vit­te­lim­me kave­ri­po­ru­kas­sa, mikä saa muun muas­sa bri­tit edel­leen tule­maan Suo­men Lap­piin päi­vä­reis­sul­le. Emme sil­lä istu­mal­la puut­tu­neet hom­man ympä­ris­tö­nä­kö­kul­miin. Kes­ki­tyim­me poh­ti­maan, mitä muu­ta­man tun­nin reis­sul­la ehtii näh­dä. Hädin tus­kin ker­ke­ää koi­ra­val­jak­koa­je­lul­le, silit­tä­mään poro­ja, tapaa­maan jou­lu­puk­kia, syö­mään kodas­sa ja hyväl­lä onnel­la ihai­le­maan revontulia.