”Her­ra Van­ha­nen pudis­ti epä­us­koi­se­na pää­tään. – Enpä oli­si usko­nut, että te olet­te nai­s­asioi­den aja­ja. Hän nojau­tui eteen­päin ja sanoi mel­kein kii­vaas­ti. – Suo­raan sanot­tu­na minus­ta tuol­lai­set aja­tuk­set ovat hai­tal­li­sia ja sel­lai­set, jot­ka nii­tä puhu­vat, eivät ymmär­rä yhteis­kun­taa, jos­sa elä­vät. Mik­si nais­ten pitäi­si opis­kel­la pitem­mäl­le? Sehän on aivan tur­haa, kos­ka nais­ten pyhim­pi­nä vel­vol­li­suuk­si­na on olla vai­mo­ja ja äite­jä, hoi­taa lap­set ja koti. Mie­hen teh­tä­vä on teh­dä töi­tä ja ansai­ta rahaa per­heel­leen. Her­ra Van­ha­nen piti tauon, nojau­tui sel­kä­no­jaan­sa vas­ten.- Minus­ta oli­si vaa­ral­lis­ta antaa nai­sel­le pää­tän­tä­val­taa asiois­taan. Eihän nai­nen voi olla peril­lä oikeuk­sis­taan niin hyvin, kuin hänen isän­sä tai avio­mie­hen­sä. Mies­ten vel­vol­li­suus on huo­leh­tia tyt­tä­ris­tään ja nai­sis­taan ja pitää hei­dän puo­li­aan”. Tämä on näy­te Ann-Chris­tin Antel­lin kir­jas­ta Puu­vil­la­teh­taan varjossa.

Eläm­me hyvin epä­var­mo­ja aiko­ja. Tus­kin kovin­kaan monen sydän on jää­nyt kyl­mäk­si, kun olem­me vii­me viik­koi­na seu­ran­neet some­ka­na­vien uutis­vir­taa. Kuvat sodan run­te­le­mas­ta Ukrai­nas­ta pysäyt­tä­vät. Jul­ma ja täy­sin oikeu­de­ton väki­val­ta viat­to­mia ihmi­siä koh­taan ei mah­du ihmis­ta­jun­taam­me. Venä­jän sota­toi­met Ukrai­naan on glo­baa­lis­ti tuomittu.