Äiti­ni, lot­ta työ­ko­men­nuk­sel­la armei­jan kou­lu­tus­kes­kuk­sen keit­tiöl­lä, käve­lee verk­kai­ses­ti Raa­hen semi­naa­ril­ta kul­ke­vaa tie­tä kau­pun­kia koh­ti. On kesä­kuun vii­den­nen päi­vän myö­häi­nen ilta. Hänen äitin­sä, mum­mu­ni, on saat­ta­mas­sa ja tuke­mas­sa tytär­tään, mat­kal­la sai­raa­laan. Syn­ty­mä­ni aika on tul­lut. He ohit­ta­vat tien­vie­res­sä loi­mua­van nuo­tion, soti­laat istu­vat sen ympä­ril­lä jutel­len hil­jaa keskenään.

Ystä­vä­ni Suo­ma hok­saut­ti, että aikoi­naan (ehkä ennen Mar­ja-Ter­tun aikaa) Tak­ku­ran­nan kou­lul­la ei väli­tun­nil­la oltu hip­pa­sil­la vaan “väki­sil­lä”. Oli­ko­han sama sana käy­tös­sä mul­la­kin kylil­lä? Sii­nä­pä oli­si jol­le­kin kie­li­tie­tei­li­jäl­le sel­vi­tet­tä­vää, mis­tä tuo­kin ter­mi tullut.