Onko ole­mas­sa parem­paa tun­net­ta kuin uuden kir­jan aloit­ta­mi­nen, muu­ta­man sivun luke­mi­nen ja ymmär­tä­mi­nen, ettei kir­jaa voi las­kea käsis­tään ennen vii­meis­tä sivua? Kun kir­ja on niin hyvä, että se tem­pai­see mukaan­sa eikä pääs­tä irti vie­lä päi­vien­kään pääs­tä, kun vii­mei­nen sivu on jo kään­net­ty ja taka­kan­nen sisä­pin­taa tui­jo­tet­tu tyh­jä tun­ne sisällä.

Ran­ta­poh­jas­ta 14.8.1973: Sota-ajan jäl­keen alet­tiin pitää ilta­mia. Sii­hen aikaan oli Met­sä­kuk­kia ‑vals­si tape­til­la. Täl­löin vie­res­sä­ni istu­nut mies sanoi: “Soit­tai­si­vat kun­non mars­sin eikä mitään luu­an­sit­tei­tä.” M.H.Haukipudas