Hele­na Kok­ko aloit­ti maa­laus­har­ras­tuk­sen vain kak­si vuot­ta sit­ten, mut­ta tau­lu­ja on syn­ty­nyt tihe­ään tah­tiin. Innos­tus maa­laa­mi­seen puh­ke­si kuk­kaan elä­män kään­ne­koh­das­sa, kun hän sai diag­noo­sin sai­ras­ta­mas­taan dys­to­nias­ta. Edel­tä­nyt oli vuo­si­kym­me­nen jat­ku­neet epä­mää­räi­set oireet ja kivut koko kehos­sa, voi­mat­to­muus ja väsy­mys. Juok­se­mis­ta lää­kä­ril­tä toi­sel­le ja epä­tie­toi­suut­ta sii­tä, mikä on vialla. 

Paran­ta­vaa hoi­toa dys­to­ni­aan ei ole, mut­ta vii­mein sel­vin­neen diag­noo­sin myö­tä voi­tiin aloit­taa oirei­ta lie­vit­tä­vä lää­ke­hoi­to ja toi­min­ta­ky­kyä paran­ta­va kuntoutus. 

Ran­ta­poh­jas­ta 27.9.1973: Ei se mitään hait­taa, sanoi Hese aina, kun toi­sil­le vahin­ko sat­tui. Puto­si­pa ker­ran lank­ku tapu­lis­ta Hesen pää­hän. Kave­ri sanoi, että ei se mitään hait­taa. Kyl­lä se nyt hait­taa, sanoi Hese ja pite­li pää­tään. K.R.Martinniemi