Tuki­per­hees­sä ele­tään taval­lis­ta arkea – Tuki­van­hem­muus antaa eväi­tä omaan­kin elämään

Jää­li­läi­set Ella Häy­ry­nen ja Vil­le Sep­pä­nen pää­tyi­vät noin 1,5 vuot­ta sit­ten tuki­per­heek­si Ellan purek­sit­tua asi­aa mie­les­sään jo pidem­män aikaa. Hän oli lähi­pii­rin­sä kaut­ta saa­nut näh­dä tuki­per­he­toi­min­nan tär­key­den lap­sel­le, ja sit­ten Fami­la­rin puhe­lin­soit­to tuli juu­ri oike­aan aikaan.

– Ajat­te­lin, että soit­taa­ko joku puhe­lin­kaup­pias, mut­ta eipä siel­lä myy­ty­kään mitään, vaan kysyt­tiin, haluai­sim­me­ko alkaa tuki­per­heek­si. Oli help­po teh­dä rat­kai­su, kun olin asi­aa jo pitem­pään miettinyt.

Nyt Vil­lel­lä ja Ellal­la käy ker­ran kuu­kau­des­sa vii­kon­lo­pun ajan vel­jes­pa­ri, jot­ka ovat 8 ja 10-vuo­ti­aat. Tuki­per­heen van­hem­mil­la ei ole yhtei­siä lap­sia, mut­ta Vil­len kol­mi­vuo­tias tytär sat­tuu aina sil­loin täl­löin pai­kal­le samaan aikaan vel­jes­pa­rin kans­sa. Loma-aikoi­na pojat saat­ta­vat olla per­hees­sä hie­man pidem­män aikaa kerrallaan.

– On niin hie­noa huo­ma­ta, miten kol­mik­ko tulee hyvin toi­meen kes­ke­nään ikäe­ros­ta huo­li­mat­ta. Pojat halua­vat näyt­tää hyvää esi­merk­kiä pie­nem­mäl­leen, Vil­le Sep­pä­nen ker­too ylpeyt­tä äänessään.

Jää­li­läis­per­hees­sä teh­dään tuki­per­he­las­ten­kin kans­sa aivan arki­sia asioi­ta. Usein lai­te­taan ruo­kaa yhdes­sä, lei­vo­taan, sii­voil­laan, pelail­laan ja lei­ki­tään. Pojat tah­to­vat mukaan moneen työ­hön ja ovat reip­pai­na tart­tu­mas­sa toimeen.

– Olen itse aina ollut sel­lai­nen päri­nä­tyyp­pi, joten olen poi­kien kans­sa käy­nyt muun muas­sa aje­le­mas­sa moot­to­ri­kel­kal­la. Pihal­la on raken­net­tu majaa, on käy­ty pil­kil­lä ja teh­ty pal­jon pie­niä jut­tu­ja, joi­ta ei poi­kien kotiar­jes­sa vält­tä­mät­tä ole, Vil­le kertoo.

Arkis­ten asioi­den lisäk­si tuki­per­hees­sä voi­daan puu­ha­ta vähän jotain eri­lais­ta, kuten käy­dä elo­ku­vis­sa tai leik­ki­puis­tos­sa tai kau­pois­sa kier­te­le­mäs­sä. Tosin koro­na-aika on rajoit­ta­nut näi­tä hiu­kan vähemmäksi.

Tuki­per­heis­tä on kai­ken aikaa kova pula ja pit­kit­ty­nyt koro­nan aiheut­ta­ma poik­keus­ti­lan­ne on lisän­nyt lap­si­per­hei­den arjen kuor­mit­ta­vuut­ta. Se näkyy jo nyt sel­väs­ti myös tuki­per­hei­den tarpeessa.

– Useis­sa kun­nis­sa lap­set jonot­ta­vat pit­kiä­kin aiko­ja tuki­per­hee­seen pää­syä. Oulun alu­eel­la on onnek­si usei­ta eri toi­mi­joi­ta, joil­le kau­pun­ki voi ohja­ta tuki­per­het­tä tar­vit­se­van lap­sen, Fami­la­rin sosi­aa­li­työn­te­ki­jä Mela­nie Raja­vaa­ra kertoo.

Fami­lar Oy on yksi­tyi­nen pal­ve­lun­tuot­ta­ja, joka tar­jo­aa kun­nil­le val­men­net­tu­ja tuki- ja sijais­per­hei­tä. Tuki­per­heen val­men­nuk­sen koko­nais­kes­to on 3–5 kuu­kaut­ta. Val­men­nuk­seen kuu­luu yksi­lö- ja ryh­mä­ta­paa­mi­sia sekä ennakkotehtäviä.

– Kes­keis­tä val­men­nuk­ses­sa on, että per­heen­jä­se­nil­lä on aikaa miet­tiä ja ymmär­tää, mil­lai­seen toi­min­taan he ovat sitou­tu­mas­sa. Val­men­nuk­ses­sa poh­di­taan yhdes­sä val­men­ta­jan kans­sa, onko per­heel­lä riit­tä­vät resurs­sit tuki- tai sijais­per­hee­nä toi­mi­mi­seen. Tuki­per­heet ovat aivan taval­li­sia per­hei­tä, Raja­vaa­ra sanoo.

Pää­tös lap­sen tuki­per­he­tar­pees­ta teh­dään aina kau­pun­gin toi­mes­ta. Käy­tän­töön pää­tös vie­dään siten, että kaik­kien osa­puol­ten välil­le syn­tyy luot­ta­mus­suh­de. Läh­tö­koh­ta­na on aina etsiä lap­sel­le mah­dol­li­sim­man hyvin sopi­va per­he, huo­mioi­den myös tuki­per­heen toi­vo­muk­set esi­mer­kik­si las­ten iästä.

Tavoit­tee­na on, että lap­si sai­si pysyä samas­sa per­hees­sä mah­dol­li­sim­man pitkään.

– Tar­pees­ta riip­puen tuki­suh­teet kes­tä­vät yleen­sä 1–2 vuot­ta. Sijais­per­heis­sä lap­set puo­les­taan ovat pit­kä­ai­kai­ses­ti sijoitettuina.

Tuki­per­hee­nä ole­mi­sen tär­key­des­tä ker­too se, että kun Ella alkaa aja­tel­la aikaa, jol­loin pojat eivät enää tuli­si­kaan heil­le, tulee hänel­le paha mieli.

– En ole oikein uskal­ta­nut aja­tel­la­kaan sitä.

Ella ker­too, että las­ten myö­tä hän on itse oppi­nut suun­nit­te­le­maan arkea ihan uudel­la taval­la, ja on ollut hie­noa huo­ma­ta, että omal­la työl­lä on merkitystä.

– Rau­hal­li­suut­ta ja sel­keyt­tä täs­sä vaaditaan.

Vil­le puo­les­taan myön­tää, että alus­sa oli han­ka­la aja­tel­la, että jon­kun toi­sen las­ta voi ja pitää komentaa.

– Aina pojat odot­ta­vat seu­raa­vaa ker­taa ja tule­via jut­tu­ja. Tun­tuu­han se hyväl­tä huo­ma­ta, että kun per­jan­tai­na hakee pojat hei­dän koto­aan, siel­lä on väsy­nyt van­hem­pi vas­tas­sa, mut­ta kun vie­dään lap­set sun­nun­tai­na takai­sin, ovat van­hem­mat sel­väs­ti saa­neet hiu­kan hengähtää.

Par­haim­mil­laan tuki­per­he­toi­min­nas­sa syn­tyy mer­ki­tyk­sel­li­siä ja kes­tä­viä ihmissuhteita.

– Kyl­lä pojat on jo kysy­neet, että saa­vat­ko he sit­ten iso­na­kin tul­la meil­lä käy­mään, Vil­le kertoo.