Rant­sik­ka: Tari­noi­ta ja kuvistöitä

Jää­lin kou­lun kol­man­nen luo­kan oppi­laat lähet­ti­vätt Rant­sik­kaan tal­vi­ta­ri­noi­taan sekä tal­vi­sia kuvistöitään.

Ossi-ora­van seikkailu.

Ossi-ora­va läh­ti erää­nä kau­nii­na tal­vi­päi­vä­nä met­sään. Hän päät­ti olla met­säs­sä yötä. Hän päät­ti myös, ettei pel­kää pime­ää, kun tuli­si yö. Hän haki jo tel­tan, mut­ta tajusi että tuli­si jää­ty­mään. Niin­pä hän haki myös makuu­pus­sin. Sit­ten hän meni metsään.

Hän leik­ki lumes­sa ja hyp­pe­li puus­ta toi­seen. Kun tuli ilta, hän aloit­ti pys­tyt­tä­mään telt­taa. Kun telt­ta oli pys­ty­tet­ty, hän alkoi pais­ta­maan mak­ka­raa. Yhtäk­kiä hän huo­ma­si jotain lii­ket­tä ja samaan aikaan pus­kas­ta loik­ka­si jät­ti­läis­hä­mä­häk­ki. Ossi säi­käh­ti val­ta­vas­ti ja huusi ja juok­si ja van­noi, että ei mene enää takai­sin metsään.

Ossin äiti sanoi kui­ten­kin, että telt­ta pitäi­si hakea met­säs­tä pois. Niin Ossi läh­ti sit­ten pelok­kaa­na ja hytis­ten met­sään. Hän sai kuin sai­kin tel­tan ja makuu­pus­sin otet­tua ennen kuin hämä­häk­ki hyök­kä­si jäl­leen. Onnek­si Ossi pää­si kui­ten­kin kotiin ehjin nahoin.

Vil­ja­mi Ala­kärp­pä, Jää­lin kou­lu 3A

Jäl­jet lumessa.

Oli­pa ker­ran myö­häi­nen tal­vi-ilta. Anna-tyt­tö meni ulos ja huo­ma­si han­ges­sa kum­mal­li­sia jäl­kiä. Hän ihmet­te­li, mit­kä­hän jäl­jet nuo ovat. Hän otti niis­tä kuvan ja meni sisäl­le kysy­mään isäl­tä. Isä­kään ei tien­nyt. Anna meni takai­sin ulos ja seu­ra­si jäl­kiä. Ne jat­kui­vat niin kau­as että Annal­la lop­pui jo kun­to. Anna vain juok­si ja juok­si kun­nes jäl­jet loppuivat.

Anna ihmet­te­li, min­ne jäl­jet kato­si­vat. Kun Anna kat­soi taak­seen, hän ei enää näh­nyt koti­aan. Hän ajat­te­li juos­seen­sa niin kau­as, että eksyi mut­ta onnek­si kuu­li sit­ten outo­ja ääniä. Annaa alkoi pelot­ta­maan ja kysyi: ‑Kuka siellä?

Sit­ten äänet taas lähe­ni­vät. Anna alkoi täris­tä pelos­ta. Siten hän näki kiil­tä­vät sil­mät. Ne lähes­tyi­vät ja lähes­tyi­vät. Kun Anna näki mikä siel­lä oli, hän huo­kai­si hel­po­tuk­ses­ta. Se oli­kin vain poro! Anna lähes­tyi sitä hitaas­ti ja poro pysyi pai­kal­laan. Sit­ten Anna pysäh­tyi ja silit­ti sen pää­tä. Poro nuo­lai­si Annan kät­tä ja Anna nau­rah­ti. Sit­ten poro läh­ti näyt­tä­mään Annal­le, min­ne läh­teä. Lopul­ta he oli­vat peril­lä. Anna oli iloi­nen. Poro läh­ti takai­sin met­sään ja Anna meni nukkumaan.

Aamul­la Anna herä­si ja kato­si ikku­nas­ta ulos ja poro odot­ti jo siel­lä. Sit­ten he alkoi­vat leik­kiä ja Anna päät­ti nime­tä poron Sala­mak­si. Sala­ma oi onnel­li­nen ja tuli Annan luo. Sii­tä läh­tien he ovat olleet par­haat ystävät.

San­ni Pent­ti­lä, Jää­lin kou­lu, 3A