Väi­nö Vei­jo­la on näh­nyt sodan, rau­han ja pal­jon nii­den väliltä

Suo­men sodis­sa tais­tel­lei­ta vete­raa­ne­ja on kes­kuu­des­sam­me vie­lä hie­man yli 2000. Hei­dän kes­ki-ikän­sä on jo 98 vuot­ta. Yksi näis­tä vete­raa­neis­ta on iiläi­nen Väi­nö Vei­jo­la, joka tais­te­li jat­ko­so­dan lop­pu­vai­heil­la Kan­nak­sel­la. Vei­jo­la on Hau­ki­pu­taan rin­ta­ma­ve­te­raa­niyh­dis­tyk­sen vii­mei­nen sotaveteraani.

Vuo­den 1925 loka­kuus­sa syn­ty­nyt Vei­jo­la viet­ti lap­suu­ten­sa ja nuo­ruu­ten­sa Iin Soro­sen­pe­räl­lä, jos­sa hänen per­heen­sä koti­ti­la sijait­si. Vei­jo­lan täyt­täes­sä 14 syt­tyi Talvisota.

– Kun tal­vi­so­ta oli alka­mas­sa, naa­pu­rin mies tuli meil­le ja sanoi että “nyt se on pian tääl­lä”, Vei­jo­la muistelee.

Tal­vi­so­dan päät­tyes­sä kyti Väli­rau­han kes­tä­mät­tö­myy­den uhka myös nuo­ru­kai­sen mie­les­sä – sodan lop­pu­mi­seen ei voi­nut eikä uskal­ta­nut luottaa.

Vei­jo­la osal­lis­tui kut­sun­toi­hin jat­ko­so­dan aika­na loka­kuus­sa 1943 hie­man ennen 18-vuo­tis­päi­vään­sä. Parin vii­kon pääs­tä hän oli jo mat­kal­la ase­pal­ve­luk­seen Kuo­pioon, ja puo­len vuo­den kulut­tua tuli kut­su rintamalle.

– Olin ihan poi­ka­nen vie­lä, ei sitä osan­nut aja­tel­la, mil­tä se läh­tö tuntui.

Aluk­si Vei­jo­la mat­ka­si junal­la Hyryn­sal­mel­le, sil­lä vihol­li­sen ole­tet­tiin liik­ku­van poh­joi­sel­ta itä­ra­jal­ta koh­ti Oulua.

Vei­jo­la ehti Hyryn­sal­mel­la hädin tus­kin astua junas­ta ulos, kun jou­kot komen­net­tiin takai­sin junaan ja täy­den­nys­mie­hik­si Kannakselle.

– Olin siis pai­kal­la sen pahim­man rytä­kän, kun venä­läi­nen hyök­kä­si Kan­nak­sel­la, niin kau­an kuin se sit­ten kesti.

Ensim­mäi­ses­tä yös­tään rin­ta­mal­la hän muis­taa kai­va­neen­sa itsel­leen pie­nel­lä kent­tä­la­piol­la maa­han sir­pa­le­suo­jan nukkumapaikaksi.

– Jalat oli­vat kipeät, kun kip­pu­ral­la nukuin sii­nä yön.

Sodan jäl­keen Vei­jo­la pala­si Iihin per­heen­sä koti­ti­lal­le. Lapin sotaan Vei­jo­laa ei huo­lit­tu, vaan hänet lähe­tet­tiin niin sano­tus­ti kotiin kas­va­maan ennen vaki­nai­sen ase­pal­ve­luk­sen suo­rit­ta­mis­ta. Vei­jo­la oli­kin yksi heis­tä, jot­ka koki­vat sodan käy­tän­nös­sä ennen niin sanot­tua teoriaopetusta.

Armei­jan jäl­keen Vei­jo­la työs­ken­te­li koti­ti­lal­laan. Maa­ta­lous­ko­nei­ta ei ollut, vaan hom­mat teh­tiin käsin.

– Kesät oli­vat hyvin­kin kii­reis­tä aikaa, kun työt piti koet­taa saa­da teh­tyä hyvis­sä ajoin.

Jos­sain vai­hees­sa Vei­jo­la huo­ma­si leh­des­sä ilmoi­tuk­sen, jos­sa etsit­tiin elo­ku­va­ko­neen käyt­tä­jiä. Vei­jo­la haki paik­kaa, ja kävi kou­lut­tau­tu­mas­sa pes­tiin Helsingissä.

– Näy­tin 25 vuot­ta elo­ku­via työ­väen­ta­lol­la. Mie­leen on jää­nyt eri­tyi­ses­ti se, kun erää­nä tal­ve­na oli 40 astet­ta pak­kas­ta ja minä kul­jin työ­pai­kal­le tur­kis päällä.

Vei­jo­lal­la on kak­si poi­kaa ja kak­si tytär­tä. Las­ten­lap­sia ja las­ten­las­ten­lap­sia­kin on jo. Sodas­sa koe­tuis­ta asiois­ta tulee per­heen kans­sa jutel­tua har­voin, mut­ta Vei­jo­la kokee, että sota­ve­te­raa­ne­ja arvos­te­taan nyky­päi­vä­nä enem­män kuin ennen.

– Sil­loin ennen sanot­tiin, että mitäs menit­te soti­maan. Suo­mea­han sii­nä puo­lus­tet­tiin, ja minus­ta se oli vel­vol­li­suus men­nä puolustamaan.

Vei­jo­la asuu Oulun Vel­jes­ko­dis­sa. Mies on ollut aina kova lau­la­maan, ja nyt­kin hän kajaut­taa ulko­muis­tis­ta kau­nii­ta säkeitä:

– En ruusu­ja sul­le tar­jo­ta voi, on tal­vi ja han­get mail­laan. Vaan tar­joan heh­ku­van syöm­me­ni, joka on nyt sinun lem­peäs vail­la. Junan kii­täes­sä koh­den ete­lää, sinut satu­jen tyt­tö löy­sin, sinut näh­des­säin syöm­me­ni syk­ki­mään sait, kuin aatok­sis­sa­ni tiesin.

TUTUSTU RANTAPOHJAN TILAUSTARJOUKSIIN TÄSTÄ.