Tyh­jä Syli, San­na Koi­vis­ton pie­nois­veis­tos Simon­nie­men hautausmaalle

Iiläi­sen tai­tei­li­jan, San­na Koi­vis­ton pie­nois­veis­tos, Tyh­jä syli, jul­kis­tet­tiin ja siu­nat­tiin Simon­nie­men uudel­la hau­taus­maal­la vii­me sun­nun­tai­na. Siu­nauk­sen suo­rit­ti Simon kirk­ko­her­ra Lau­ra Kin­nun­nen Juma­lan­pal­ve­luk­sen jäl­keen. Myös sii­nä huo­mioi­tiin tilai­suus. Lau­ra Kin­nu­nen ker­toi tilai­suu­den jäl­kei­ses­sä juh­las­sa Mäki­mat­ti­las­sa, että ensim­mäi­nen tapaa­mi­nen heil­lä San­nan kans­sa oli vii­me vuon­na Simon kirkossa.

Hänel­lä oli ollut vah­vas­ti mie­les­sä se kuvas­to, mitä tyh­jäs­tä sylis­tä tulee eteen ja sydä­meen: suur­ta tyh­jyyt­tä, kai­puu­ta, niin rii­pai­se­vaa surua, ettei sitä osaa edes kuva­ta. Hän ker­toi San­nal­le täs­tä omas­ta näys­tään ja hänen mie­les­tään San­na oli löy­tä­nyt oleel­li­sen. Veis­tos­ta kat­soes­sa tar­kem­min, löy­tää sii­tä käsin kos­ket­ta­vas­ti sen surun, mitä sii­nä kan­ne­taan. Hänen mie­les­tään jokai­sel­la hau­taus­maal­la pitäi­si olla paik­ka Tyh­jäl­le sylil­le. Simon­nie­men hau­taus­maal­la halut­tiin veis­tos aset­taa par­haal­le, näky­väl­le pai­kal­le, lähel­le tuloporttia.

Alu­eel­la muis­te­taan elet­tyä elä­mää, läs­nä ovat suru, kai­paus ja elä­män hau­raus. On mah­do­ton­ta ymmär­tää oman lap­sen kuo­le­maa, lap­sen elä­män pituu­des­ta huo­li­mat­ta. Toi­saal­ta tyh­jän sylin muis­toa­lu­eel­la voi­daan muis­tel­la elet­tyä ja yhdes­sä jaet­tua elä­mää tai kai­va­ta ja sur­ra toteu­tu­mat­ta jää­nyt­tä toi­vet­ta omas­ta lap­ses­ta. Suru on se hin­ta, jon­ka jou­dum­me mak­sa­maan rak­kau­des­ta, sanoi Lau­ra Kin­nu­nen. Hän kui­ten­kin loh­dut­ti, että Juma­lan syli ei kos­kaan ole tyh­jä. Sen ääres­sä on kaik­ki rak­kaus, armo ja huo­len­pi­to. Lopuk­si hän lisä­si, että men­kää reip­paas­ti kos­ket­ta­maan veis­tos­ta, kier­tä­kää ja tut­ki­kaa. Veis­tok­sen kas­vot­kin ovat pal­jon puhu­via. Samoin käsien ja koko ole­muk­sen asento.

San­na Koi­vis­tol­le veis­tok­sen teko on ollut tera­peut­tis­ta toi­min­taa, sil­lä hänen lap­suu­des­saan pik­ku­ve­li meneh­tyi auto-onnet­to­muu­des­sa Iin Olha­vas­sa. Olha­van kou­lun opet­ta­ja­na toi­mi­nut isä oli illal­la sano­nut San­nal­le, että kyl­lä se veli sii­tä toi­puu. Yöl­lä hän kui­ten­kin herä­si isän itkuun ja hänel­le ker­rot­tiin, että veli oli kuol­lut. Sii­tä alkoi koko per­heen suruai­ka. Se oli hänel­le niin ras­kas isku, että oikeas­taan sii­nä lop­pui hänen lap­suu­ten­sa. Täs­sä veis­tok­ses­sa hän on rea­goi­nut tähän suruun. Se on myös jät­tä­nyt reak­tion, ettei hän voi ohit­taa tois­ten­kaan surua. Nykyi­sin hän pys­tyy omas­sa työs­sään kana­voi­maan ilot ja surut omien käsien­sä kaut­ta plas­ti­seen muo­toon. Hän on myös aikai­sem­min­kin teh­nyt vas­taa­van­tyyp­pi­siä pie­nois­veis­tok­sia. Esi­mer­kik­si Iin hau­taus­maal­ta löy­tyy sellainen.

– Kun olin vuon­na 2002 Oulun ark­ki­teh­tio­sas­tol­la opet­ta­ja­na, niin siel­lä oli eräs sel­lai­nen mal­li, etten malt­ta­nut itse­kään olla teke­mät­tä sii­tä veis­tos­ta. Se on sit­ten ollut läh­tö­koh­ta­na Iin­kin veis­tok­sel­le. Simon veis­tok­sel­le halusin alus­tak­si mus­taa gra­niit­tia. Hau­taus­toi­mis­to Kova toteut­ti suun­ni­tel­ma­ni hie­nos­ti, tote­aa Sanna.

Mäki-Mat­ti­lan juh­la­ti­lai­suu­des­sa tuo­tiin esil­le San­nan uraa tai­tei­li­ja­na ja sitä, kuin­ka hänen tai­tei­li­jau­ran­sa oikeas­taan läh­ti käyn­tiin. Simo kuu­luu San­nan nuo­ruu­teen oleel­li­ses­ti, sil­lä hänen äitin­sä sisar Eine Niku­la, joka asui Simos­sa, teki kera­miik­kaa, mm. sei­nä­rii­puk­sia, joi­ta Hel­sin­gin Stock­man osti myyn­tiin­kin. Hän aut­toi Eineä nii­den toteu­tuk­ses­sa. Sil­loin hän alkoi huo­ma­ta, että käsi tot­te­lee ajatusta.

Tuo­tiin myös esil­le, kuin­ka Simon­nie­men van­ha hau­taus­maa sisäl­tää usei­ta har­vi­nais­laa­tui­sia veis­tok­sia. Siel­tä löy­tyy Ilma­ri Wirk­ka­lan (6.10.1890–3.12.1973) suun­nit­te­le­ma san­ka­ri­ris­ti, joka pal­jas­tet­tiin Simon seu­ra­kun­nan 600-vuo­tis­juh­las­sa ja samal­la kir­kon 100-vuo­tis­juh­las­sa 4.8.1946. Van­hal­ta hau­taus­maal­ta, vuon­na 1773 raken­ne­tun yli­kii­min­ki­läi­sen Heik­ki Vää­nä­sen tapu­lin vie­res­tä, löy­tyy myös Wirk­ka­lan pojan, Tapio Wirk­ka­lan (2.6.1915–19.5.1985) punai­seen gra­niit­tiin veis­tä­mät san­ka­ri­hau­taus­maa­han liit­ty­vät pat­saat, lumi­pu­kui­nen soti­las ja rukoi­le­va äiti lap­sen­sa kans­sa. Nämä pal­jas­tet­tiin 7.7.1952.

Alu­eel­ta löy­tyy myös val­tio­neu­vos, Lapin lää­nin maa­her­ra, Mart­ti Miet­tusen (17.4.1907 Simo-19.1.2002 Kau­niai­nen) hau­ta­ki­vi, jon­ka rin­ta­ku­van on teh­nyt yksi Suo­men tun­ne­tuim­mis­ta kuvan­veis­tä­jis­tä, Ensio Sep­pä­nen (7.9.1924 Kemi-28.6.2008 Kemi). San­nan uudel­la hau­taus­maal­la ole­va veis­tos siis jat­kaa tätä tra­di­tio­ta. Kun käyt­te seu­raa­van ker­ran Simos­sa, niin poi­ket­kaa kum­mal­la­kin hau­taus­maal­la. Van­hal­la hau­taus­maal­la opas­te­tau­lu pai­kas­ta voi­si tosin olla paikallaan.

Simon­nie­men van­hal­ta san­ka­ri­hau­taus­maal­ta löy­tyy usei­ta tun­net­tu­jen kuvan­veis­tä­jien veis­tok­sia.
Täs­sä Tapio Wirk­ka­lan (1915–1985) veis­tos rukoi­le­va äiti lap­sen­sa kans­sa. Taus­tal­la val­tio­neu­vos, Lapin lää­nin maa­her­ra Mart­ti Miet­tusen (s.1907 Simo-2002 Kau­niai­nen) hau­ta­ki­vi, jon­ka rin­ta­ku­van on veis­tä­nyt yksi Suo­men tun­ne­tuim­mis­ta kuvan­veis­tä­jis­tä, Ensio Sep­pä­nen (1924 Kemi- 2008 Kemi).