Joka­per­jan­tai­set Illin­juok­sut on kuin päät­ty­mä­tön näy­tel­mä. Ei mikään Salk­ka­rit tai Kau­niit ja Roh­keat, jois­sa juo­ni­tel­laan ja juo­nen kään­teet ovat epä­us­kot­ta­via. Illin kir­kon­pen­kin roo­li­tus on pää­osin sama illas­ta toi­seen. Välil­lä pii­pah­taa pai­kal­la uusia sivuo­san esit­tä­jiä. Replii­kit ovat vivah­teik­kaam­pia kuin Aki Kau­ris­mäel­lä. Tyy­li­la­ji­kin on eri. Replii­keis­sä tois­tu­vat osit­tain samat asiat, kun puhe on illan juok­suis­ta. Muu­ten syleil­lään maa­il­maa. Lähes käsin kos­ke­tel­ta­vaa on kai­kis­ta näky­vä hyvän­tuu­li­suus. Direk­to­raa­tin Ari nimit­ti sitä ihan aiheel­li­ses­ti yhtei­söl­li­syy­dek­si. Se ilme­nee niin jär­jes­tä­jien, juok­si­joi­den kuin kat­so­jien­kin välil­lä. Kukin pois­tuu illan päät­teek­si tahol­leen hyväl­lä tuu­lel­la. Kyse on mitä suu­rim­mas­sa mää­rin myös hyvin­voin­nis­ta. Se syn­tyy pai­kal­la ole­vien kes­ken ilman suun­ni­tel­mia, kokouk­sia, semi­naa­re­ja tai tiekarttaa.