Muis­ti­sai­raan siir­te­ly pai­kas­ta toi­seen aiheut­ti per­heel­le huol­ta ja mur­het­ta – Samal­la herä­si huo­li yksi­näis­ten van­hus­ten kohtalosta

Iiläi­nen Ant­ti Rau­ta­kos­ki on ollut vai­mon­sa Este­ri Rau­ta­kos­ken kans­sa nai­mi­sis­sa vuo­des­ta 1955 saak­ka. Yhtä on pidet­ty siis jo lähes 70 vuot­ta. Vii­mei­set pari vuot­ta Ant­ti toi­mi vai­mon­sa omais­hoi­ta­ja­na, kun­nes tul­tiin tilan­tee­seen, että vai­mol­le piti etsiä hoi­va­ko­ti­paik­ka ja omais­hoi­ta­juus purkaa.

– Se oli hyvin vai­kea pää­tös, kun piti vie­dä mum­mu hoi­toon. Se oli kuin asu­muse­ro kaik­kien näit­ten vuo­si­kym­men­ten jäl­keen, Ant­ti Rau­ta­kos­ki toteaa.

Par­kin­so­nin tau­din ja hoi­de­tun syö­vän pääl­le ilmaan­tu­nut veri­suo­ni­pe­räi­nen muis­ti­sai­raus ete­ni Este­ril­lä todel­la nopeas­ti ja pahe­ni han­ka­lak­si. Arki muut­tui täy­sin, eivät­kä puo­li­son tai las­ten voi­mat enää saa­dus­ta kotia­vus­ta huo­li­mat­ta riit­tä­neet koti­hoi­don ylläpitämiseksi.

– On surul­lis­ta seu­ra­ta, kun oma äiti muut­tuu. Hän ei ole enää se sama äiti, vaik­ka muis­taa kyl­lä vie­lä, ketä me olem­me, Iis­sä asu­va tytär Sei­ja Kar­hu­maa sanoo.

– Yri­tim­me sisa­rus­voi­min käy­dä vii­kon­lop­pui­sin isäl­lä kave­ri­na, öitä­kin oltiin välil­lä. Se oli niin uuvut­ta­vaa aikaa, kun meis­tä sisa­ruk­sis­ta on vie­lä suu­rin osa työ­elä­mäs­sä, Jää­lis­sä asu­va tytär Erja Haho kertoo.

– Koko ajan vai­va­si huo­li sii­tä, miten asiat van­hem­mil­la ovat ja miten isä sen kai­ken jak­saa, Kar­hu­maa kertoo.

Jo vii­me vuo­den kevääs­tä saak­ka tilan­ne han­ka­loi­tui. Tuol­loin tuli usei­ta käyn­te­jä sai­raa­laan ambu­lans­si­kyy­dil­lä, ja seu­ra­si jak­so­ja, jol­loin Este­ri vie­tiin lyhyik­si ajoik­si muun muas­sa Uta­jär­ven vuo­deo­sas­tol­le. Syys­kuus­sa hänet palau­tet­tiin Uta­jär­vel­tä kotiin kovas­sa kuu­mees­sa ja seka­va­na, pal­jon huo­nom­mas­sa kun­nos­sa kuin läh­ties­sään. Lop­pu­vuot­ta sävyt­ti­vät useat ambu­lans­si­kyy­dit ja nii­tä seu­ran­neet vuo­deo­sas­to­jak­sot muun muas­sa Simos­sa, Kui­va­nie­mel­lä, Limin­gas­sa ja Utajärvellä.

Kun tuli aika etsiä Este­ril­le pysy­vä hoi­to­paik­ka, jär­jes­tet­tiin loka­kuus­sa pala­ve­ri, jos­sa arvioi­tiin pal­ve­lu­tar­peen laa­juut­ta. Se oli per­heen mukaan koru­ton­ta fak­taa, kun heil­le ilmoi­tet­tiin, että paik­ko­ja ei ole ja lain mukaan on kol­me kuu­kaut­ta aikaa jär­jes­tää paikka.

– Se tun­tui sil­loin ihan hir­veäl­tä, että miten täs­tä sel­vi­tään. Olo oli toi­vo­ton. Oli hätä sii­tä, kuka hoi­taa ja miten, Sei­ja Kar­hu­maa sanoo.

– Ran­kin vai­he oli marras–joulukuussa, jol­loin kaik­ki kär­jis­tyi ja avun­tar­ve kas­voi. Yöt meni­vät val­voes­sa ja isän voi­mat lop­pui­vat. Nyt äiti on ollut jou­lus­ta saak­ka pois kotoa, Kar­hu­maa jatkaa.

Hän ker­too, että nuo vii­me vuo­den kuu­kau­det ovat kuin sumua.

– Usein tun­tui, että olim­me vää­räs­sä pai­kas­sa. Hoi­ta­jat usein ihmet­te­li­vät, mik­si Este­ri on tääl­lä. Hoi­to oli aina kui­ten­kin hyvää, emme­kä voi kuin kiit­tää hoitajia.

Hyp­pyyt­tä­mi­nen pai­kas­ta toi­seen aiheut­ti myös hoi­det­ta­vas­sa seka­vuut­ta ja ahdis­tus­ta. Yksi­tyi­syy­den puu­te ja öiset pelot vai­va­si­vat paljon.

Tie­to pal­ve­lua­su­mis­pai­kas­ta tuli tam­mi­kuun lopus­sa. Iiläi­nen Este­ri Rau­ta­kos­ki sai tuol­loin pai­kan Pudas­jär­ven hir­si­kar­ta­nos­ta. Paik­ka itses­sään oli sekä Este­rin että läheis­ten mie­les­tä iha­na ja hoi­to hyvää, mut­ta väli­mat­ka aiheut­ti ongelmia.

– Kun puhu­taan van­hus­ten vii­mei­sis­tä vuo­sis­ta, kuu­kausis­ta tai vii­kois­ta, niin kyl­lä puo­li­son pitäi­si pys­tyä ole­maan arjes­sa muka­na, Sei­ja Kar­hu­maa sanoo.

– Kyl­lä minä pää­sin vii­koit­tain käy­mään siel­lä, mut­ta se aiheut­ti koko per­heel­le pal­jon vai­vaa, Ant­ti Rau­ta­kos­ki sanoo.

Vih­doin maa­lis­kuun alus­sa Este­ri Rau­ta­kos­ki sai pai­kan Iis­tä Emmin­tu­val­ta, jos­sa hänel­lä on pysy­vä paik­ka. Nyt kai­kil­la on rau­hal­li­nen mie­li, vie­rai­lu on helpompaa.

– Pää­sen itse autol­la­kin käy­mään kyläs­sä puo­li­son luo­na. Se on vaan ras­kas­ta, kun joka ker­ta hän haluai­si, että minä jäi­sin sin­ne hänen kans­saan nuk­ku­maan ja ole­maan. Kotiin hän ei var­si­nai­ses­ti kai­paa, Ant­ti Rau­ta­kos­ki sanoo.

Tyt­tä­ret ja Ant­ti Rau­ta­kos­ki totea­vat, että mel­ko aktii­vi­se­na sai itse olla, jot­ta pal­ve­lua­su­mi­nen jär­jes­tyi. Samal­la nousi huo­li sii­tä, miten yksi­näi­set van­huk­set pär­jää­vät, kun heil­lä ei ole ketään omais­ta hei­dän puo­les­taan asioi­ta hoitamassa.

– Kyl­lä ehdot­to­mas­ti pitäi­si tie­tyn ikäi­sil­le olla joku van­hus­ten neu­vo­la, jos­sa pidet­täi­siin huol­to pait­si fyy­si­ses­tä ter­vey­des­tä, myös hen­ki­ses­tä hyvin­voin­nis­ta. Van­he­ne­mi­nen ja oma pär­jää­mi­nen kun aiheut­taa monil­le pel­ko­ja, Sei­ja Kar­hu­maa sanoo.

– Tun­tuu niin vää­räl­tä, että tämä suku­pol­vi, sota-ajan lap­set jou­tu­vat koke­maan täl­lais­ta epä­var­muut­ta. Tämä­kö on heil­le palk­ka kai­kes­ta, kun van­hus­ten hoi­to on men­nyt täl­le mal­lil­le, hän kysyy.

Oysis­sa käyn­nit oli­vat Hahon mukaan pysäyt­tä­viä. Hän ihmet­te­lee, miten siel­lä akuut­ti­vas­taa­no­tol­la yksin asioi­vat van­huk­set pär­jää­vät, kun tak­si vaan jät­tää ovelle.

– Mekin oltiin tois­tu­vas­ti “vää­räs­sä pai­kas­sa”, vaik­ka olim­me juu­ri siel­lä, mis­sä ohjei­den mukaan piti­kin. Nii­tä käy­tä­viä sai kul­kea edes­ta­kai­sin ja yrit­tää löy­tää oike­aan paikkaan.

Toi­nen huo­li, joka vii­me kuu­kausi­na on per­hees­sä syn­ty­nyt on se, miten hoi­ta­jat jak­sa­vat, kun hal­li­tus ja hyvin­voin­tia­lue kiris­tä­vät nyö­re­jä koko ajan tiukemmalle.

– Resurs­sit eivät tule riit­tä­mään, tilan­ne on kes­tä­mä­tön, Sei­ja Kar­hu­maa sanoo.

Pal­ve­lua­su­mi­sen kus­tan­nuk­set aiheut­ti­vat per­heel­le yllä­tyk­se­nä. Yksi­tyi­nen pal­ve­lua­su­mi­nen oli todel­la kal­lis­ta, eikä sen pariin siir­ty­mi­nen ollut miten­kään mah­dol­lis­ta. Mak­sut yksi­tyi­sel­lä puo­lel­la oli­si­vat voi­neet koho­ta tuhan­siin euroi­hin kuu­kau­des­sa. Se, että jul­ki­sen puo­len hoi­to­paik­ko­jen välil­lä­kin on hin­nois­sa suu­ria ero­ja tuli niin ikään heil­le yllä­tyk­se­nä. Hoi­to­mak­su mää­räy­tyy niis­sä jokai­sen omien tulo­jen ja meno­jen mukaan.

– Äidin elä­ke riit­tää juu­ri ja juu­ri kat­ta­maan vuo­kran ja hoi­to­mak­sun, Sei­ja Kar­hu­maa kertoo.

Este­rin hoi­to­pol­ku 2023–2024

14.4.–19.4. Uta­jär­ven vuodeosasto

17.–2.4. Iin hoito-osasto

16.–18.6 Kui­va­nie­men vuo­ro­hoi­to (Antil­le vapaata)

30.6–3.7. Emmin­tu­pa Ii (Antil­le vapaata)

31.8.–1.9 OYS

4.9. OYS-päi­vys­tys ambulanssilla

5.9. Uta­jär­ven vuodeosasto

6.9. palau­tet­tiin kotiin seka­va­na, kuu­mei­se­na ja väsyneenä

3.–10.10 Ambu­lans­sil­la TK:hon -> Simon vuodeosasto

30.10. –2.11. Ambu­lans­sil­la TK:hon -> Iin hoito-osasto

3.11. Ambu­lans­sil­la Oysiin -> Limin­gan hoi­to-osas­to -> 6.–9.11 Kui­va­nie­men vuo­ro­hoi­to (Antil­le vapaata)

2.–4.12 Kui­va­nie­men vuo­ro­hoi­to (Antil­le vapaata)

8.–11.12 Kui­va­nie­men vuo­ro­hoi­to (Antil­le vapaata)

12.–29.12. Uta­jär­ven vuo­deo­sas­to (Koro­nan vuok­si) -> 29.12–14.1 Kui­va­nie­men vuo­ro­hoi­to (Antil­le vapaata)

5.–11.1 Ambu­lans­sil­la TK:hon, päi­vys­tyk­seen -> Oulun kaupunginsairaalaan

Tie­to pal­ve­lua­su­mis­pai­kas­ta tuli 25.1.2024

29.1–5.3. Hir­si­kar­ta­no Pudasjärvi

5.3.– Emmin­tu­pa Ii

Rau­ta­kos­ket

Este­ri Rau­ta­kos­ki on syn­ty­nyt vuon­na 1936 ja Ant­ti Rau­ta­kos­ki vuon­na 1934. He avioi­tui­vat vuon­na 1955. Per­he muut­ti Iihin vuo­den 1960 tie­tä­mil­lä. Antil­la oli puuse­pän­lii­ke oman kodin yhtey­des­sä, hän oli myös aktii­vi­nen vai­kut­ta­ja Iin kun­nan asiois­sa. Ant­ti oli myös muu­ta­man vuo­den puu­työ­opet­ta­ja­na ylä­kou­lul­la. Este­ri oli kotiäi­ti­nä ja vii­mei­set vuo­det per­he­päi­vä­hoi­ta­ja­na ennen eläk­keel­le jään­tiä. Per­hees­sä on seit­se­män las­ta ja jäl­ki­pol­vea jo useam­mas­sa sukupolvessa.

TUTUSTU RANTAPOHJAN TILAUSTARJOUKSIIN TÄSTÄ.