Jäi­set puu­röyk­kiöt Jak­kusu­van­non tör­mil­lä, Lee­vi Lapin­kan­gas (s. 1928) muis­te­lee Iijoen eri­kois­ta tul­vaa 80 vuot­ta sitten

Jat­ko­so­dan jäl­keen kevääl­lä 1945 oli Iijoes­sa Yli-Iin kir­kon­ky­län ja Jak­kusu­van­non väli­sel­lä osuu­del­la eri­koi­nen jäi­den läh­tö. Jäi­den seas­sa oli nimit­täin val­ta­va mää­rä pöl­le­jä ja tuk­ke­ja, jot­ka oli­vat olleet vie­lä joes­sa sen syk­syl­lä jäätyessä.

Var­sin­kin Jak­kusu­van­nol­la oli pal­jon puu­ta­va­raa, joka oli syk­syl­lä ollut vas­tuu­puo­min pysäyt­tä­mä­nä suma­na mut­ta oli pak­kas­ten alet­tua jää­ty­nyt koko suvan­non laa­jui­sek­si lautaksi.

Uit­toa ei ehdit­ty kesäl­lä 1944 teh­dä lop­puun vaan tal­vi ehti tul­la, kun hän­nät oli­vat vas­ta Yli-Iin kir­kol­la tulos­sa. Yhte­nä syy­nä uit­to­töi­den vii­väs­ty­mi­seen oli työ­voi­ma­pu­la, kun val­tao­sa työ­kun­toi­ses­ta mies­väes­tä oli sotahommissa.

Ja kun sak­sa­lai­set 26.9.1944 räjäyt­ti­vät Iin Ase­man sil­lan, ei uit­toa voi­nut jat­kaa sil­lan romu­jen tukit­tua joen. Sil­lan rau­nioi­ta ei ehdit­ty rai­va­ta ennen tal­ven­tu­loa ja uit­to Ase­mal­ta ylös­päin aina Yli-Iihin saak­ka jäi siten kesken.

Myös kaik­ki uit­toa var­ten asen­ne­tut puki­tuk­set ja puo­mit oli­vat syk­syl­lä jää­neet jokeen ja jäi­den läh­ties­sä liik­keel­le ne meni­vät tie­ten­kin nii­den mukana.

Jak­kusu­van­non jäi­tä yri­tet­tiin kevääl­lä ‑45 kyl­lä hie­koit­ta­mal­la hei­ken­tää mut­ta tulok­set jäi­vät lai­hoik­si. Joes­sa poi­kit­tain ollut vas­tuu­puo­mi kui­ten­kin irro­tet­tiin Juuso­lan ran­nan eli ete­lä­ran­nan puo­lei­ses­ta kiin­nik­kees­tään, jot­ta se kään­tyi­si pois tiel­tä jäi­den alkaes­sa liikkua.

Kun tul­va sit­ten nousi ja jäät läh­ti­vät liik­keel­le, muo­dos­tui Jak­kusu­van­non tör­mil­le eri­koi­set näky­mät. Jää­mas­sat pöl­lei­neen ja tuk­kei­neen nousi­vat val­ta­vik­si kasoik­si var­sin­kin Hau­ta­mut­kas­sa ja Juuso­lan mut­kas­sa, jois­sa ne nousi­vat todel­la kor­keik­si. Jäät ryn­ni­vät myös joen poh­jois­ran­taa vas­ten sekä Onki­lah­den ja Purusaa­ren suuntaan.

Kun suvan­non ala­puo­li­nen väy­lä vii­mein auke­si ja vesi las­ki, oli­vat mai­se­mat hur­jan näköi­set. Puu-/jää­mas­sat oli­vat ran­noil­la 6–7 met­riä kor­kei­na vuo­ri­na. Röyk­kiöt oli­vat hen­gen­vaa­ral­li­sia, kun ne sulaes­saan hajo­si­vat ja vyö­ryi­vät jokeen. Sik­si pui­den sii­vous­ta ran­noil­ta ei tur­val­li­suus­syis­tä heti aloi­tet­tu. Kun jäät oli­vat sula­neet vähem­mäk­si, aloi­tet­tiin pui­den vyö­ryt­tä­mi­nen jokeen. Kun puu­ta­va­raa oli pal­jon ja se oli vai­keas­ti puret­ta­vi­na kasoi­na, oli ran­to­jen sii­vous kova ja vaa­ral­li­nen urakka.

Näis­sä hom­mis­sa Lee­vi Lapin­kan­gas­kin oli muka­na. Ker­to­man­sa mukaan jalat oli­vat usein mär­kä­nä, kos­ka kun­nol­li­sia kumi­saap­pai­ta ei ollut saa­ta­vil­la. Nah­ka­ken­gil­lä tai nah­ka­var­ti­sil­la kumi­te­rä­saap­pail­la jou­tui märil­lä ran­noil­la ja vesi­ra­jas­sa työskentelemään.

Jakun vas­tuu­puo­mil­la sään­nös­tel­tiin Iin erot­te­lul­le mene­vien pui­den mää­rää siten, että erot­te­lul­le ei men­nyt lii­kaa pui­ta ker­ral­la. Pui­den sei­sot­ta­mi­nen vas­tuu­puo­min taka­na tie­ten­kin lisä­si huk­ku- eli uppo­pui­den syn­ty­mis­tä ja kun irto­uit­toa oli har­joi­tet­tu jo 1910-luvul­ta läh­tien, oli suvan­non poh­jal­le ker­ty­nyt vuo­si­kym­me­nien aika­na pal­jon uppo­pui­ta. Tal­ven 1944–45 sei­so­nut suma toki lisä­si uppo­pui­den mää­rää yksit­täi­se­nä tapah­tu­ma­na mut­ta pal­jon nii­tä siis oli tul­lut jo aiemmin.

Joen poh­jas­sa makaa­vat pöl­lit ja tukit­kin oli­vat kui­ten­kin käyt­tö­kel­pois­ta raa­ka-ainet­ta sel­lu­teh­tail­le ja sik­si Iijoen Uit­to­yh­dis­tys päät­ti suo­rit­taa uppo­pui­den nos­toa. Nos­toa teh­tiin­kin kah­te­na peräk­käi­se­nä syk­sy­nä 1940–50 ‑luku­jen tait­tees­sa ja Lee­vi­kin oli noi­ta töi­tä tekemässä.

Mata­las­sa vedes­sä uppo­puut näkyi­vät ja löy­tyi­vät hel­pos­ti ja ne nos­tet­tiin ylös kek­seil­lä tai teräs­pii­kil­lä varus­te­tuil­la puu­var­ti­sil­la tii­koil­la. Kun tii­kan iski puun kyl­keen, tun­keu­tui sen kär­ki niin pitä­väs­ti puu­hun, että puun sai nouse­maan ylös. Syvem­mil­lä alueil­la puut oli­kin sit­ten löy­det­tä­vä pel­käs­tään tii­koil­la tunnustelemalla.

Nos­te­tut puut tuo­tiin venei­siin las­tat­tu­na tai tuk­kien kysees­sä ollen veneen sivul­la hina­ten. Juuso­lan yhteis­maan ter­va­hau­dan koh­dal­la oli ran­taan raken­net­tu lai­tu­ri, jol­le puut tuo­tiin. Täs­tä puut vedet­tiin nip­pui­na tör­män pääl­le. Veto teh­tiin polt­to­moot­to­ri­käyt­töi­sel­lä vai­je­ri­vins­sil­lä, joka oli sijoi­tet­tu maan tien taak­se. Teräs­vai­je­ri siis kul­ki yli maan­tien mut­ta sen aikai­nen lii­ken­ne oli niin vähäis­tä, ettei vai­je­ri usein hai­tan­nut lii­ken­net­tä ja jos ajo­neu­vo tuli niin vai­je­ri voi­tiin löy­sä­tä niin että sen yli pys­tyi ajamaan.

Tör­män pääl­lä puut las­tat­tiin pie­niin mies­voi­min työn­net­tä­viin vau­nui­hin, jot­ka kul­ki­vat niil­le raken­ne­tul­la, tien vier­tä Maa­lis­maan suun­taan joh­ta­val­la kis­ko­tuk­sel­la. Vau­nu­las­tit puret­tiin pinoi­hin tien vie­reen, jos­ta ne oli sit­ten help­po las­ta­ta kuorma-autoihin.

Kun Maa­lis­maan voi­ma­lai­tos val­mis­tui 1960-luvun lopus­sa, voi­tiin sen ylä­ka­na­vaa käyt­tää uit­to­pui­den varas­toin­tiin, ja Jakun vas­tuu­puo­mia ei enää tarvittu.

Uit­toa Iijoes­sa jat­ket­tiin vuo­teen 1988 saak­ka ja sinä­kin aika­na uppo­pui­ta edel­leen ker­tyi Jak­kusu­van­toon­kin. Nii­tä on yksi­tyis­ten toi­mes­ta nos­tet­tu vie­lä aivan vii­me vuosinakin.

Jar­mo Alasiurua

TUTUSTU RANTAPOHJAN TILAUSTARJOUKSIIN TÄSTÄ.