Iiläi­nen hiilijalanjälki

Nyky­maa­ili­ma­sa ja var­sin­ki Iisä höpö­tet­tään kau­hias­ti hiilijalanjälestä.

Muis­tu täsä mie­leen rei­lun 50 vuo­den vana­ha iiläi­nen, ja mik­sei yllei­nen­ki, mei­jän poho­jo­sen elä­jien hii­li­ja­lan­jäl­ki tosi elä­mäs­tä, ku piti viiä hii­li­pa­ta pot­tu­kel­la­riin, ettei potut, pork­ka­nat ja puna­juu­ret palellu.

Tam­mi-hele­mi­kuusa piti kovil­la pak­ka­sil­la pir­ti­nuu­ni­sa pit­tää tul­ta har­va se päi­vä. Pui­ta pol­tet­tiin sen ver­ran rei­lus­ti, että hii­liä riit­ti viiä kel­la­riin asti. Pari­sat­taa met­riä talos­ta meil­lä oli maa­kel­la­ri, johon noin kahenkm­me­nen lit­ran puna­heh­ku­nen hii­li­pa­ta piti kii­kut­taa hir­vi­ää kyy­tiä ennen­ku hii­let hiipu.

Niin­pä ku aika koit­ti hii­lien vie­mi­sek­si kel­la­riin, hää­ty mävys­suk­sien olla por­ra­see­sä vala­mii­na liih­töön. Sii­nä piti rei­lun kym­men­vuo­ti­aan tehä nyky­sen rint­ti­hii­hon uus maa­ili­man ennä­tys, että ker­kes viiä hii­let kel­la­riin ennen­ku ne oli mus­ta­na. Äkkiä pors­tuan läpi kar­ta­nol­le ja hii­li­pa­ta kepin noka­sa hiih­tä­mään ili­man sauvoja.

Se oli jäme­rää hom­maa hiih­tää ja las­kia mäki kel­la­rin ovel­le ja änge­tä pata hal­sin läpi kir­ve­le­vin sili­min sisäl­le kel­la­riin. Rut­tii­nil­la­han se hom­ma hoi­tu ajan myötä.

Potut ym. säi­ly sil­lä lail­la kewää­seen asti ja mahol­li­ses­ti kel­la­riin pääs­seet hii­rek­ki kuo­li häk­kiin. Tuom­mo­nen se on vana­ha iiläi­nen hii­li­jan­jä­lä­ki ja se ei oo mit­tään hum­puu­kia niin­ku nuo nyky­set jäilijet.

Hii­les­tä­hän löy­tyy merk­ke­jä men­nei­syy­ves­tä eikä mis­sään tap­pauk­se­sa tulevaisuuvesta.

Säh­kö­suk­sia ootteleva