Har­taus­kir­joi­tus: Suven suloisuutta

Juu­ri olem­me viet­tä­neet kes­ki­ke­sän juh­laa. Olem­me naut­ti­neet kes­ki­ke­sän lähes yöt­tö­mäs­tä yös­tä, läm­mös­tä ja vih­rey­des­tä. Satees­ta­kin, joka on niin vält­tä­mä­tön kai­kel­le kas­vul­le. Sini­ris­ti­lip­pu juh­lis­taa näi­tä päi­viä. Suvi­vir­ren teki­jä aikoi­naan ihas­te­li Juma­lan luo­mi­sen voi­maa: ”Jo jou­tui armas aika ja suvi suloi­nen. Kau­niis­ti joka paik­kaan koris­taa kuk­ka­nen. Nyt siu­naus­taan suo­pi taas läm­pö aurin­gon, se luon­non uudeks luo­pi, sen kut­suu elo­hon”. Juma­la hyvyy­des­sään antaa kai­ken, myös uuden elä­män ihmeen. Hän suo­je­lee ja var­je­lee. Juma­la kut­suu työ­to­ve­reik­si vil­je­le­mään ja var­je­le­maan luo­ma­kun­taa. Juma­la kut­suu luo­maan­sa ihmis­tä elä­mään hänen yhteydessänsä.

Juma­lan suu­ruu­des­ta luo­ma­kun­ta kau­neu­del­laan meil­le ker­too ja mei­tä puhut­te­lee. Luon­non ihmei­den kes­kel­lä, veden soli­nan äärel­lä, kesän kuk­kien kau­neut­ta ihas­tel­les­sa tai lin­tu­jen mitä eri­lai­sia ääniä kuun­nel­les­sa, ihmet­te­len Luo­jan töi­tä ja kii­tän niis­tä. Juma­la puhut­te­lee mei­tä monel­la taval­la. Kui­ten­kin eläm­me ris­ti­rii­tai­suuk­sien maa­il­mas­sa. Kesän­kin kulues­sa luem­me ihmis­koh­ta­lois­ta sodan kes­kel­lä ja sodan tuo­mas­ta kär­si­myk­ses­tä. Luem­me luon­non tuho­jen aiheut­ta­mas­ta hädäs­tä. Juma­la puhut­te­lee mei­tä kan­so­jen koh­ta­loil­la ja omas­sa­tun­nos­sam­me ja kut­suu mei­tä tur­vau­tu­maan häneen.

Saam­me pysäh­tyä Juma­lan pyhyy­den äärel­le hänen sanaan­sa kuun­nel­len kesän ajan hen­gel­li­sis­sä tapah­tu­mis­sa. Juma­la sanal­laan ruok­kii ihmi­sen hen­gel­lis­tä osaa, kuo­le­ma­ton­ta sie­lua. Jee­sus aika­naan sanoi: ei ihmi­nen elä ainoas­taan lei­väs­tä, vaan jokai­ses­ta sanas­ta joka Juma­lan suus­ta tulee. Usko­mi­nen tulee juma­lan sanan kuu­le­mi­ses­ta. Seu­ra­kun­ta saa julis­taa Juma­lan suur­ta armoa. Juma­lan sana on lakia ja evan­ke­liu­mia. Juma­la ohjeis­saan on pyhä ja van­hurs­kas, oikea­mie­li­nen, ihmis­tä koh­taan. Kes­ki­ke­sän kir­kol­li­nen aihe Johan­nes kas­ta­ja, joka halusi pysyä uskol­li­ses­ti pyhäs­sä sanas­sa, sai myös sii­tä kär­siä. Johan­nes oli sanan todis­ta­ja ja tien rai­vaa­ja Jee­suk­sen tulol­le ja sano­mal­le ihmis­ten kes­kel­lä. Jee­sus toi Juma­lan armon ja rak­kau­den meille.

Kun Juma­lan sana saa pysyä ihmi­ses­sä, ei ihmi­se­lä­mä lakas­tu kuk­kas­ten tavoin. Syys­ke­säl­lä jo ruo­ho kui­vuu ja kuk­ka­nen lakas­tuu, mut­ta Juma­lan sana pysyy iäti. Se on kuih­tu­ma­ton. Apos­to­li Paa­va­li, Juma­lan valit­se­ma apos­to­li, pyy­si ihmi­siä etsi­mään ja tule­maan elä­vän Juma­lan eteen ja kään­ty­mään hänen puo­leen­sa. Juma­lan väke­vis­tä töis­tä on annet­tu todis­tus. ”Juma­la on anta­nut vet­tä tai­vaal­ta ja sadon ajal­laan, hän on ravin­nut tei­dät ja täyt­tä­nyt tei­dät ilol­la.” Uskon kaut­ta tulee ilo, toi­vo ja rak­kaus elä­mään. Uskon perus­ta anne­taan aina ris­tiin­nau­li­tus­sa ja ylös­nous­sees­sa Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa. Hän joh­dat­taa ihmis­tä armos­sa ja totuu­des­sa elämään.

Kesä­ter­vei­sin Pek­ka Soro­nen, Iin seu­ra­kun­nan kappalainen