Ari Soro­nen eläk­keel­le: “Amma­tin­vaih­to ei ole käy­nyt mie­les­sä kertaakaan”

Riko­sy­li­ko­mi­sa­rio Ari Soro­nen, sekä syn­ty­jään että nykyi­sin iiläi­nen, siir­tyi april­li­päi­vä­nä vapaal­le työs­tään Kes­kus­ri­kos­po­lii­sin Oulun yksi­kön pääl­lik­kö­nä. Kyse ei siis ollut april­li­pi­las­ta, vaik­ka päi­vä­mää­rä on huvit­ta­nut niin hän­tä itse­ään kuin monia mui­ta, kun asias­ta on kes­kus­te­lu­ja käyty.

Soro­sen lap­suu­den­ko­ti sijait­si Meri­läi­sen­pe­räl­lä, ja kan­sa­kou­lun hän kävi Oja­ky­län kou­lus­sa jat­kaen siel­tä Iin yhteis­kou­luun ja lukioon, jot­ka sil­loin toi­mi­vat nykyi­sel­lä Val­ta­rin koululla.

Jo kou­luiäs­sä hänen mie­leen­sä nousi aja­tus amma­tis­ta joko polii­si­na tai Puo­lus­tus­voi­mien pal­ve­luk­ses­sa. Ase­vel­vol­li­suut­ta suo­rit­taes­saan hän pää­tyi hake­maan Tam­pe­reel­le polii­si­kou­lu­tuk­seen. Ensim­mäi­siä vir­ka­teh­tä­viä suo­rit­ta­maan nuo­ri polii­si­nal­ku pää­tyi jo vuon­na 1981, joten työ­ura polii­si­na ehti jat­kua yhtä­jak­soi­ses­ti nel­jä­kym­men­tä­nel­jä vuotta.

– Aluk­si olin kent­tä­teh­tä­vis­sä Hel­sin­gin Kal­lion kau­pun­gin­osas­sa kol­me vuot­ta, min­kä jäl­keen siir­ryin vuon­na 1984 rikos­po­lii­sik­si Mal­mil­le. Ammat­tiin oppi­mi­sen kan­nal­ta se oli antoi­saa aikaa, sil­lä siel­lä tut­kit­tiin laa­jas­ti monen­lai­sia rikoksia.

Mal­mil­la Soro­nen työs­ken­te­li­kin tois­ta­kym­men­tä vuot­ta, kun­nes hakeu­tui Kes­kus­ri­kos­po­lii­sin mur­ha­ryh­mään vuon­na ‑96. Siel­lä toi­min­taan kuu­lui­vat tut­kin­nan­joh­ta­jan teh­tä­vät muun muas­sa laa­jal­ti jul­ki­suut­ta saa­neis­sa Hyvin­kään kaa­to­paik­ka­ta­pauk­ses­sa sekä Imat­ral­la tapah­tu­nees­sa nuo­ren tytön sur­mas­sa, jon­ka tut­kin­ta oli ehti­nyt kes­tää jo vuo­den ver­ran ilman tulosta.

– Vah­vim­min itsel­le on mie­leen jää­nyt Hyvin­kään paloit­te­lusur­ma, kun ensin löy­tyi vain jal­ka, jon­ka perus­teel­la ei muu­ta sel­vin­nyt kuin se, että kyse on 20–60-vuotiaasta hen­ki­lös­tä. Kol­men vii­kon kai­va­mi­sen jäl­keen sit­ten osa tor­soa, jon­ka perus­teel­la saa­tiin lisätietoa.

Jäl­keen­päin­kin on Soro­nen poh­ti­nut, kuin­ka lähel­lä oli, ettei tapaus oli­si tul­lut lain­kaan ilmi.

– Sii­hen aikaan jäteau­ton kul­jet­ta­jan täy­tyi tyh­jen­tää kuor­ma avaa­mal­la luuk­ku auton takaa, jol­loin hän äkkä­si kuor­mas­ta putoa­van jalan. Jos oli­si ollut nyky­ai­kai­nen auto, jon­ka kuor­man voi tyh­jen­tää kul­jet­ta­jan pai­kal­ta nouse­mat­ta, tus­kin oli­si mitään jäl­kiä jää­nyt. Sur­mat­tua hen­ki­löä­kään ei oli­si kukaan osan­nut kai­va­ta ken­ties viikkokausiin.

Takai­sin koti­seu­dul­le Soro­nen pala­si vuon­na 2004 siir­tyes­sään Kes­kus­ri­kos­po­lii­sin Oulun yksik­köön eläk­keel­le jää­vän pääl­li­kön tilal­le. Hen­ki- ja väki­val­ta­ri­kos­ten lisäk­si tut­kit­ta­va­na on pit­kän työ­uran aika­na ehti­nyt olla myös huu­mausai­ne­ri­kok­sia sekä tör­kei­tä talousrikoksia.

– Tut­kin­ta on aina ryh­mä­työ­tä ja jouk­kue­pe­liä, ei tut­kin­nan­joh­ta­ja jut­tu­ja yksin rat­kai­se, vaik­ka hän onkin se, joka jul­ki­suu­den suun­taan esiin­tyy saa­den joko kii­tos­ta tai moi­tet­ta sen mukaan, miten rikos­ten sel­vit­tä­mi­nen onnistuu.

Amma­tin vaih­ta­mis­ta Soro­nen ei omien sano­jen­sa mukaan ole kos­kaan edes har­kin­nut, vaik­ka on työs­sään jou­tu­nut näke­mään rank­ko­ja­kin tapauk­sia. Lap­siin koh­dis­tu­nei­den sur­ma­töi­den ja väki­val­lan­te­ko­jen hän tun­nus­taa olleen vai­keim­pia kokea.

– Polii­si­na oli­si help­po kyy­nis­tyä, mut­ta itse olen jo pit­kään aja­tel­lut asian niin, että mikä­li kaik­ki ihmi­set toi­mi­si­vat kuten pitää, oli­si maa­il­ma lii­an muka­va paik­ka. Pie­ni osa ihmi­sis­tä ilmei­ses­ti saa kiin­nos­tuk­sen elä­mään­sä rii­te­lys­tä, vahin­gon aiheut­ta­mi­ses­ta tai muus­ta pahanteosta.

Pit­kä työ­his­to­ria sisäl­tää eten­kin uran alkua­joil­ta myös hupai­sem­pia muis­to­ja, joi­ta Soro­sel­la niin ikään riit­tää. Yhte­nä eri­tyi­ses­ti mie­leen­sä pai­nu­neis­ta hän mai­nit­see Tam­mi­nie­men, mis­sä nuo­re­na polii­si­na viet­ti ker­ran yön vah­tien, ettei jo sai­raan pre­si­dent­ti Urho Kek­ko­sen piha­pii­riin pyr­ki­nyt asia­ton­ta väkeä, sekä toi­saal­ta huo­leh­tien, ettei iäkäs pre­si­dent­ti pois­tu kotoaan.

Omas­ta sekä per­heen­sä tur­val­li­suu­des­ta Soro­nen on jos­kus työn­sä vuok­si jou­tu­nut kan­ta­maan huolta.

– Uhkai­lus­ta ei kyl­lä hyö­tyä ole, sil­lä yhden polii­sin tilal­le tulee aina seu­raa­va. Suo­mes­sa saa onnek­si myös tun­tea, että kan­sa on polii­sin tuke­na. Ulko­mail­la se ei aina ole lain­kaan yhtä itsestäänselvää.

Työ­uran päät­ty­mi­nen ei Soro­sen mukaan ole elä­köi­ty­mi­sen ensim­mäi­si­nä päi­vi­nä vie­lä oikein tun­tu­nut muul­ta kuin lomal­ta. Teke­mis­tä hän tosin on itsel­leen jo puu­han­nut, sil­lä koti­pi­hal­la odot­taa polt­to­puusa­vot­ta. Myös lii­kun­taa hän har­ras­taa edel­leen moni­puo­li­ses­ti muun muas­sa hiih­täen, kun­to­sa­lil­la käy­den ja sul­ka­pal­loa pela­ten sekä koi­ran kans­sa lenkkeillen.

Iis­sä hänet tun­ne­taan myös Illin­juok­su­jen direk­to­raa­tis­ta, jon­ka jäse­niin hän on lukeu­tu­nut jo noin kah­dek­san vuo­den ajan.

– Illin­juok­sut on tapah­tu­ma­na aivan omaa luok­kaan­sa. Ilmai­nen juok­su­ta­pah­tu­ma, posi­tii­vi­nen ilma­pii­ri ja kaik­ki kil­pai­le­vat lähin­nä itse­ään vas­taan. Lisäk­si Illin­juok­sut hou­kut­ta­vat mukaan tun­net­tu­ja­kin urheilijoita.

TUTUSTU RANTAPOHJAN TILAUSTARJOUKSIIN TÄSTÄ.