Äiti­ni lap­suu­des­sa ker­rot­tiin kum­mi­tus­ta­ri­noi­ta – Kan­san­pe­rin­teet ovat rikkaus

Kan­san­pe­rin­teet ovat vit­se­jä, ker­to­muk­sia, satu­ja, sanan­las­ku­ja ja usko­muk­sia, jot­ka ovat levin­neet ihmi­sel­tä toi­sel­le. Näi­den kek­si­jää ei tie­de­tä. Ennen kan­san­pe­rin­teet levi­si­vät suul­li­ses­ti esi­mer­kik­si vit­sit ja sanon­nat oli­vat help­po muis­taa, kos­ka ne oli­vat pituu­del­taan lyhyitä.

Ker­to­muk­set ovat periy­ty­neet suku­pol­vel­ta toi­sel­le suul­li­ses­ti ja myös kir­jal­li­ses­ti. Ker­to­muk­set muut­tu­vat vuo­sien myö­tä. Ne voi tun­nis­taa sii­tä, että niis­sä on tilan­ne, hen­ki­löt, juo­ni ja ope­tus. Nyky­ajan tari­nat ovat valoi­sam­pia ja niis­sä on yleen­sä onnel­li­nen loppu.

Äiti­ni lap­suu­des­sa ker­rot­tiin pal­jon kum­mi­tus­ta­ri­noi­ta. Tari­nat liit­tyi­vät tiet­tyi­hin taloi­hin tai paik­koi­hin. Yksi on jää­nyt eri­tyi­ses­ti mie­leen: Myrs­kyi­se­nä yönä mut­kais­ta maan­tie­tä ajet­taes­sa saat­toi tör­mä­tä nai­seen, joka työn­si las­ten­vau­nu­ja. Tie­tyn ris­teyk­sen koh­dal­la hän kään­tyi yllät­täen auton eteen. Tör­mäyk­sen jäl­keen tiel­lä ei kui­ten­kaan ollut ketään. Kyseis­tä tie­tä pelät­tiin var­sin­kin myrs­kyi­sil­lä ilmoil­la. Pai­kal­la oli jos­kus jää­nyt nai­nen las­ten­vau­nu­jen kans­sa auton alle ja kuollut.

Sadut ovat tari­noi­ta, jot­ka ovat tar­koi­tet­tu lap­sil­le. Niis­sä tapah­tu­mat eivät ole yleen­sä todel­li­suu­teen perus­tu­via, Vaan niis­sä voi tapah­tua mel­kein mitä vaan. Van­hat sadut ovat jul­mem­pia ja pelot­ta­vam­pia, eikä niis­sä ollut aina onnel­lis­ta lop­pua. Niis­sä kui­ten­kin oli jon­kin­lai­nen ope­tus, jois­ta lap­sia halut­tiin muis­tut­taa. Äiti­ni lap­suu­des­sa luet­tiin Anni Swa­nin satu­ja. Nämä oli­vat todel­la jän­nit­tä­viä ja pelot­ta­via. Isä­ni suo­sik­ke­ja oli­vat Kat­to Kas­si­nen ja Panu Pon­te­va. Panu oli “etsi­vä leik­ki­vä höl­mö, joka jou­tui omaan haaviinsa”.

Sanan­las­kut ovat lyhyi­tä mie­te­lausei­ta ja elä­mä­noh­jei­ta, jot­ka leviä­vät suul­li­ses­ti- ja nyky­ään myös kir­jal­li­ses­ti kan­san kes­kuu­des­sa. Mum­mu­ni lap­suu­des­sa monet ihmi­set käyt­ti­vät sanan­las­ku­ja ja hänen mie­leen­sä oli jää­nyt eri­tyi­ses­ti nämä sanan­las­kut: Vie­ras tulee ajal­laan, talo elää taval­laan, ei savua ilman tul­ta, se joka toi­sel­le kuop­paa kai­vaa se itse sii­hen lan­ke­aa ja aamun rus­ko kau­nis ilma. Sanan­las­kut ovat pysy­neet saman­lai­si­na, eikä ne ole muut­tu­nut niin kuin muut perinteet.

Usko­muk­set ovat mie­len­ti­laa, jois­sa hen­ki­lö on vakuut­tu­nut jon­kin asian tai väit­tä­män totuu­des­ta. Se on käsi­tys jos­ta­kin yli­luon­nol­li­ses­ta. Mum­mu­ni ker­too, että lap­suu­des­saan jot­kut uskoi­vat näin: Lauk­kua ei saa las­kea lat­tial­le, muu­ten seu­raa köy­hyys, lei­pää ei saa säi­lyt­tää vää­rin­päin, sii­tä seu­raa huo­noa onnea, kun kul­kee tik­kait­ten ali tai mus­ta kis­sa kul­kee tien yli, sii­tä seu­raa tut­tuun tapaan huo­noa onnea.

Pat­rik

Ukin jek­ku

Ukki­ni on teh­nyt nuo­re­na niin, että hän sitoi van­haan lom­pak­koon läpi­nä­ky­vän sii­man ja lait­toi lom­pa­kon esi­mer­kik­si nur­mi­kol­le. Itse hän meni pen­saik­koon pii­loon, jot­ta hän­tä ei näh­täi­si. Kun joku käve­li ohi ja huo­ma­si lom­pa­kon ja alkoi kumar­tu­maan, hän vetäi­si sii­mas­ta, niin että lom­pak­ko liik­kui ja kuka iki­nä oli­kaan näh­nyt lom­pa­kon, niin miet­ti että mitä tapah­tuu. Ukki teki myös minul­le ja sis­kol­le­ni samaa, kun olim­me pie­niä ja uskoim­me aina kaiken.

Jemi­na