Tur­val­lis­ta ulkoilua

Kaik­ki tie­tä­vät sen yhden koi­ran omas­sa naa­pu­rus­tos­sa, joka hauk­kuu jokai­sel­le, joka kul­kee pihan ohi, tai sen, jota on pelot­ta­vaa ohit­taa kadul­la, kos­ka omis­ta­ja antaa sen tul­la aina vain lähemmäs.

Jokai­nen tie­tää myös sen, että ihmi­set otti­vat enem­män koi­ria koro­na­vuo­si­na. Osa näis­tä ihmi­sis­tä ei har­kin­nut koi­ran ostoa sen enem­pää kuin vii­kon ruu­an ostoa. Koi­ria ostet­tiin niin pal­jon, että kas­vat­ta­jien säh­kö­pos­tit täyt­tyi­vät kyse­lyis­tä ja hin­nat nousi­vat. Suo­si­tut kai­ken­kar­vai­set kave­rit kui­ten­kin jätet­tiin kou­lut­ta­mat­ta yhtä hyvin kuin nor­maa­lis­ti, kos­ka ei tie­det­ty tai ei osat­tu, kun ei voi­tu pereh­tyä koi­ran han­kin­taan. Halut­tiin vain koi­ra, joka oli­si tul­lut täy­te­nä paket­ti­na kaik­ki­ne käs­kyi­neen ja tottelevuuksineen.

Ongel­ma on, että koi­ria halut­tiin, mut­ta luul­tiin, että kun­han koi­ra saa rak­kaut­ta, hoi­vaa, syö­tä­vää ja juo­ta­vaa kaik­ki on hyvin. Entä kuri ja rajat? Ne jätet­tiin huo­miot­ta. Nyt maa­il­ma on ongel­ma­koi­ria — ja ongel­mao­mis­ta­jia — pullollaan.

Kun “se” koi­ra naa­pu­rus­tos­sa­si tulee koi­raa­si vas­taan, mitä ajat­te­let? Ajat­te­let­ko, että kun­pa koi­ra tajuai­si olla hil­jaa kar­ju­mi­ses­ta, vai ajat­te­let­ko, että kun­pa omis­ta­ja tajuai­si olla hil­jaa pie­nes­tä este­lys­tä? Minä ajat­te­len jäl­kim­mäis­tä. Koi­rat ovat aina koi­ria. Koi­rat eivät ymmär­rä, jos ihmi­nen yrit­tää sanoa niil­le että “nyt lope­ta se hauk­ku­mi­nen” tai “älä viit­si rie­hua”. Koi­rat ymmär­tä­vät suo­ria käs­ky­jä, jos ne on niil­le ope­tet­tu. Vihai­se­na ohi­tus­ti­lan­tees­sa koi­ra ei tar­vit­se ihmi­sel­tä loh­du­tus­ta, huu­toa tai hil­jais­ta muti­naa. Se tar­vit­see käs­kyn. Koi­ra ei louk­kaan­nu, jos sitä kiel­le­tään. Se tar­vit­see sel­kei­tä sään­tö­jä, kuten me ihmisetkin.

Vas­taan­tu­li­jan näkö­kul­mas­ta tämä voi myös olla aika pelot­ta­vaa. Sinua koh­ti käve­lee koi­ra, joka vetää, ärjyy, hauk­kuu ja muri­see, eikä omis­ta­ja tee muu­ta kuin yrit­tää vähän puhua, eikä edes kiris­tä hih­naa. Se ei ole rotu­ky­sy­mys. Se ei ole koi­ran vika. Se ei ole tur­val­lis­ta. Jois­sain tilan­teis­sa täl­lai­nen käyt­täy­ty­mi­nen on karan­nut käsis­tä. Muis­tan kuul­lee­ni tapauk­ses­ta, jos­sa vihai­nen koi­ra oli tap­pa­nut toi­sen koi­ran ja vahin­goit­ta­nut omis­ta­jaa, joka yrit­ti suo­jel­la koi­raan­sa vii­mei­seen asti. Tut­tua­ni on pur­rut hih­nas­sa ole­va koi­ra, ja omis­ta­ja ei edes otta­nut koi­raa lähem­mäs kiris­tä­mäl­lä hih­naa. Nuo tapauk­set eivät ole aino­aa laatuaan.

Rat­kai­suk­si ongel­maan omis­ta­jien pitää pereh­tyä min­kä tahan­sa lem­mi­kin han­kin­taan ja antaa omal­le lem­mi­kil­leen hyvä elä­mä anta­mal­la rajo­ja ja rak­kaut­ta — molem­pia­kin koh­tuul­li­ses­ti. Pen­tua­jan ohit­ta­nei­ta ongel­ma­koi­ria­kaan ei hait­taa sään­tö­jen muis­te­le­mi­nen. Sanon­nan vas­tai­ses­ti van­ha­kin koi­ra voi oppia uusia temp­pu­ja. Se, joka on otta­nut vas­ta koi­ran tai har­kit­see sitä, muis­tat­te­han pereh­tyä ja kou­lut­taa koi­ran­ne, jot­ta peloil­ta ja suruil­ta vältyttäisiin.

Vii­vi V., Hau­ki­pu­taan koulu

Jut­tu jul­kais­taan osa­na Ran­ta­poh­jan ja alu­een kou­lu­jen välis­tä yhteistyötä