Kun viimeinenkin sahan piippu rysäytettiin maan tasalle Haukiputaalla kesällä 2019, puttaalaisia tyynnyteltiin kaupungin taholta lupailemalla sahamuistomerkkiä kertomaan paikkakunnan arvokkaasta sahaperinteestä.
Paljon on ehtinyt virrata vettä Kiiminkijoessa piipuista ja niiden kohtaloista väännettäessä.
Muistomerkkihankkeessa on palloteltu vedoten sopivan paikan löytymiseen, keskeneräisiin suunnitelmiin ja rahanpuutteeseen. Alueen toimijoilta on edellytetty aktiivisuutta, mutta sen puutteesta ei nyt ole kysymys.
Sanomattakin on selvää, että rahaa ei tunnu olevan koskaan tarpeeksi tai se menee johonkin tärkeämpinä nähtäviin kohteisiin. Olisiko Haukiputaan sahamuistomerkki kuitenkin todellinen kulttuuripääkaupunkiteko?
Mietitäänpä pysyviä Oulun kulttuurikohteita kuten Toripolliisi, Rotuaarin pallo ja Tiernapoikapatsas. Siellä ne seisovat kaupungilla tunnettuina vetonauloina, joita me maalaisetkin käymme silloin tällöin ihailemassa. Iissä on jokitörmällä komea Tukkilaispatsas ja Rantakestilässä höyrysahasta kertova piippu, joka iiläiset tuntien seisoo siellä muistona sahasta maailman tappiin asti. Pienestäkin patsaasta voi tulla jopa maailmanlaajuisesti tunnettuja symboleita, kuten Kööpenhaminan merenneidosta.
Monet muistavat kymmenkunta vuotta sitten Haukiputaalla viritetyn painipatsashankkeen maailmanmestari Eero Tapion saavutusten kunniaksi. Maailmanmestari itse epäili tuolloin, ettei hanke toteudu koskaan.Valitettavasti hän saattoi olla oikeassa. Tuli kuntaliitos, keskustelut patsaan paikasta onko se Jatulin edusta vai entisen kunnantalon tontti ja torialue, jonka suunnitelmat olivat kesken. Vaiheessa ovat muuten vieläkin.
Haukiputaan sahamuistomerkistä paikalliset yhdistykset ovat heittäneet uutta pökköä pesään vetoamalla kaupunginhallitukseen asian edistymiseksi. Odotellaan, siihenhän olemme harjaantuneet. Haukipudas olisi patsaansa ansainnut.
auli.haapala(at)rantapohja.fi