Timant­ti­hää­pa­rin yhtei­se­lo alkoi sanois­ta “enpä tiiä”

Tai­vaal­ta satoi suu­ria lumi­hiu­ta­lei­ta, kun Tert­tu ja Pek­ka Iko­nen aste­li­vat avio­liit­toon Haa­pa­jär­ven kir­kos­sa 3.1.1965. Ter­tul­la oli pit­kä val­koi­nen silk­ki­sa­met­ti­nen puku ja pit­kä, kruu­nuun kiin­ni­tet­ty hun­tu. Ter­tun ystä­vä vei hää­pu­kuun kuu­lu­vat ken­gät odot­ta­maan kir­kon etei­seen. Kirk­ko oli koris­tel­tu val­koi­sin kukin, alt­ta­rin edes­sä odot­ti vih­ki­ryi­jy ja kai­kis­sa kynt­te­li­köis­sä paloi mor­sia­men toi­veen mukai­ses­ti kynttilät. 

– Kaik­ki oli val­mii­na, mut­ta vih­ki­pap­pi ei tul­lut ajal­laan. Hänen vii­väs­ty­mi­sen­sä takia hääm­me pää­si­vät alka­maan noin puol­ta tun­tia aiot­tua myö­hem­min, Pek­ka kertoo. 

Vii­si­kym­men­tä vuot­ta Hau­ki­pu­taal­la asu­neet Iko­set oli­vat tavan­neet vuon­na 1963, kun Oulus­sa opis­kel­lut Tert­tu kyläi­li ystä­vän­sä kans­sa Pekan koto­na Kemis­sä. Tert­tu oli tuol­loin 21‑, Pek­ka 22-vuotias. 

– Kotiin läh­ties­säm­me Pekan äiti sanoi pojal­leen, että vie tytöt kotiin. Pek­ka vas­ta­si, että enpä tiiä. Minä sanoin, että me kyl­lä kävel­lään. Ulos men­nes­säm­me Pek­ka oli kui­ten­kin jo pihal­la autos­sa odottamassa.

Tuon koh­taa­mi­sen jäl­keen Pekal­la alkoi tuon tuos­ta­kin olla asi­aa Ouluun. Tapaa­mi­set joh­ti­vat avio­liit­toon ja pit­kään yhtei­seen mat­kaan. Tuon mat­kan var­rel­la per­he on asu­nut Jäm­säs­sä, Jyväs­ky­läs­sä, Kok­ko­las­sa, Vähä­ky­rös­sä, Raa­hes­sa ja vuo­des­ta 1974 läh­tien Haukiputaalla. 

Asuin­paik­ka vaih­tui tek­nil­li­ses­tä oppi­lai­tok­ses­ta val­mis­tu­neen ja sit­tem­min jat­ko­kou­lut­tau­tu­neen Pekan työ­paik­ko­jen mukaan.

– Välil­lä tein auto­ma­tiik­ka­hom­mia, jol­loin asen­nuk­sia oli reis­su­töis­sä ympä­ri Suomea. 

Hau­ki­pu­taal­la Pek­ka työs­ken­te­li aluk­si ammat­tiop­pi­lai­tok­sen pal­ve­luk­ses­sa, sit­ten säh­kö­ura­koit­si­ja­na ja vii­mei­sim­mäk­si Hau­ki­pu­taan kun­nan vesi­lai­tok­sen päällikkönä. 

Tert­tu työs­ken­te­li seu­ra­kun­ta­si­sa­re­na ja sai­raan­hoi­ta­ja­na. Yhtei­sen mat­kan var­rel­la per­hee­seen syn­tyi 12 lasta. 

– Hoi­ta­jis­ta oli pulaa jo tuol­loin, sil­lä useam­mal­la­kin paik­ka­kun­nal­la minua kysel­tiin töi­hin. Menin aina kun pys­tyin. Ennen työ­pai­kat kir­jat­tiin nimi­kir­jaan, jos­sa minul­la oli vain yksi vuo­si, jol­loin en ollut ollen­kaan töis­sä. Äiti­ni oli välil­lä hoi­ta­mas­sa lap­sia. Sii­nä vai­hees­sa, kun alkoi saa­da van­hem­pain­lo­mia, jäi Pek­ka van­hem­pain­va­paal­le. Myö­hem­min isom­mat lap­set pys­tyi­vät hoi­ta­maan pienempiä.

Hau­ki­pu­taal­la Tert­tu pää­si 51-vuo­ti­aa­na töi­hin ter­veys­kes­kuk­sen vuo­deo­sas­tol­le sairaanhoitajaksi.

– Haki­joi­ta oli 118, ja minä tuli vali­tuk­si. Kol­men­tois­ta työ­vuo­den jäl­keen pää­sin siel­tä eläkkeelle. 

Iko­set raken­si­vat oma­ko­ti­ta­lon Hau­ki­pu­taan Ase­ma­ky­läl­le vuon­na 1976. Nyt he asu­vat samal­la ton­til­la tyt­tä­ren per­heen raken­ta­mas­sa pari­ta­los­sa. Elä­ke­läi­sil­lä riit­tää har­ras­tuk­sia. Molem­mat liik­ku­vat ahkerasti.

– Minul­la on maa­nan­tai­sin asa­hi, tiis­tai­sin tasa­pai­no­jump­pa, kes­ki­viik­koi­sin vesi­voi­mis­te­lu ja tors­tai­sin kun­to­sa­li. Ilman lii­kun­taa oli­sin var­mas­ti vuo­de­po­ti­las, Tert­tu kertoo.

Pekan har­ras­tuk­siin on aina kuu­lu­nut met­säs­tys. Myös per­heen lap­set saat­toi­vat jopa kina­ta sii­tä, kuka pää­see isän muka­na hirvijahtiin. 

– Har­mit­taa kun en ole tul­lut lait­ta­neek­si ylös, mis­sä ja min­kä­lai­ses­sa tilan­tees­sa olen hir­viä ampunut. 

Useal­la paik­ka­kun­nal­la asu­neil­la suu­ren per­heen van­hem­mil­la riit­tää myös monen­lai­sia juhlia. 

– Meil­lä on val­ta­van iso tut­ta­va­pii­ri, joten kut­su­ja tulee. Nyt­kin on jo useam­mat hää­juh­lat tulossa. 

Timant­ti­hää­päi­vän tie­noil­la Iko­set muis­te­le­vat elä­män­sä etap­pe­ja. Pek­ka tote­aa seu­rus­te­lua­jan yhdek­si elä­män hek­ti­sim­mis­tä ajois­ta, kun paris­kun­ta asui vie­lä kau­ka­na toi­sis­taan ja piti ajaa pit­kä mat­ka tavatakseen. 

– Jos­kus joku kyse­li, pal­jon­ko vai­mon­ot­to aje­lui­neen tuli mak­sa­maan. Vas­ta­sin, että eräi­tä sato­ja lit­ro­ja bensaa. 

Tert­tu tote­aa, että yli 60 vuo­des­sa on keren­nyt tapah­tua paljon. 

– Nykyi­nen­kin aika on niin hyvää, kun­han vain ter­veyt­tä riittäisi.