Suo­men kan­sal­lis­sym­bo­lit: karhu

Kar­hu valit­tiin Suo­men kan­sal­li­se­läi­mek­si Suo­men Luon­non­suo­je­lu­lii­ton ja Hel­sin­gin Sano­mien jär­jes­tä­mäs­sä äänes­tyk­ses­sä 1985. Hyvä perus­te­lu sil­le on se, että kar­hu on suu­rin petoe­läin Suo­mes­sa ja koko poh­joi­sel­la ilmas­to­vyö­hyk­keel­lä. Toi­saal­ta kar­huun liit­tyy ehkä eläi­mis­tä eni­ten myto­lo­gi­aa ja sym­bo­liik­kaa niin pai­kal­li­sis­sa, maa­kun­nal­li­sis­sa kuin kan­sal­li­sis­sa suh­teis­sa. Kar­hua on voi­man­sa ansios­ta pelät­ty ja kunnioitettu.

Niin­pä kar­hua on kaut­ta aiko­jen pidet­ty poh­joi­sil­la alueil­la yli­luon­nol­li­se­na olen­to­na, pyhä­nä eläi­me­nä, liki juma­la­na, mihin liit­tyy kar­hun­pal­von­ta pei­jai­si­neen. Kar­hua on pidet­ty met­sän kunin­kaa­na. Kar­hua on pelät­ty, hyvi­tel­ty ja lepy­tet­ty. Sii­hen kuu­luu kar­hun puhut­te­lu eri­lai­sil­la kier­toil­mauk­sil­la: mui­nai­sil­la suo­ma­lai­sil­la on kar­hul­le ollut suo­men kie­les­sä yli kak­si­sa­taa eri nimi­tys­tä. Nii­tä ovat mm. mötys, mesi­käm­men, met­sän kul­tai­nen kunin­gas, kon­tio, nal­le, osmo, otso, ohto, tapio, kou­ko, pöp­pö, mör­kö, ukko ym. Larin-Kyös­tin jou­lu­lau­lus­sa ”Las­ten jou­lu” lau­let­tiin ”Ja pöp­pö muil­la mail­la”. Siis kar­hus­ta­kaan ei ollut jou­lu­na pelkoa.

Kal­lio­maa­lauk­sis­sa ei kar­hua kai juu­ri pyhyy­ten­sä vuok­si lii­oin esiin­ny, hir­vi on tär­keä­nä riis­ta­na nii­den suo­sik­kie­läin. Kivi­kau­del­ta on kui­ten­kin kar­hun­pää­kir­vei­tä. Ehkä kar­hun uskot­tiin sil­lä tavoin anta­van kir­veen käyt­tä­jäl­le kar­hun voimat.

Var­sin­kin kar­hun kaa­don ja kaa­don koh­teek­si jou­tu­neen kar­hun kun­niak­si jär­jes­tet­tiin van­haan aikaan pei­jais­pi­dot. Pei­jai­sis­sa näkyi usko eläi­men sie­lun­vael­luk­seen, lepy­tet­tiin saa­lis­ta, jot­ta se haluai­si syn­tyä uudel­leen met­sään. Pei­jai­siin säi­ly­tet­tiin kar­hun kal­lo, ja pei­jais­ten päät­teek­si voi­tiin kal­lo vie­dä hon­kaan. Taka­na oli aja­tus, että kar­hun sie­lu asui sen kallossa.

Kun kar­hun lihaa syö­tiin, uskot­tiin, että kar­hun voi­ma siir­tyi syö­jiin, mut­ta sie­lu jat­koi vael­lus­taan ja saat­toi syn­tyä uudel­leen ja pala­ta kar­huk­si. Kar­hua kyl­lä pelät­tiin, se oli uhka eri­tyi­ses­ti kotie­läi­mil­le lai­tu­mil­la, mut­ta sen myös toi­vot­tiin palaa­van takai­sin lihan ja tur­kik­sen vuoksi.

Koil­lis­maal­la uskot­tiin vie­lä 1800-luvul­la, että jos nai­nen koh­ta­si met­säs­sä ”mötyk­sen” eli kar­hun, tämä saat­toi kel­lis­tää nai­sen seläl­leen, nuol­la syn­ny­ty­se­li­met ja aiheut­taa kes­ken­me­non. (Ant­ti Lohi­lah­den ker­to­mus. SKS:n arkis­to). Odot­ta­via äite­jä oli pal­jon, sil­lä syn­ty­vyys oli ennen korkea.

Juh­la­saar­nas­saan 1640 Turun Aka­te­mian vih­kiäi­sis­sä piis­pa Isak Rot­ho­vius tuo­mit­si suo­ma­lais­ten tai­kaus­koi­set, paka­nal­li­set menot. Se kos­ki myös kar­hu­riit­te­jä: ”Kar­hua pyy­täes­sään he kuu­lu­vat pimey­des­sä pane­van pys­tyyn pidot, juo­van kar­hun pää­kal­los­ta, muri­se­van niin kuin kar­hu muri­see, ja niin he kuu­lu­vat hank­ki­van lisää pyyntionnea”.

Pei­jai­sis­sa kaa­det­tu kon­tio oli juh­la­vie­ras, jota lepy­tel­tiin vakuut­te­le­mal­la, että se kuo­li vahin­gos­sa ja omas­ta­kin syys­tä. Sik­si kai­ken piti sen juh­las­sa olla kun­nos­sa, esim. kale­va­lai­sen runon mukaan kar­hua ylis­tet­tiin: Kama­nat ylettykööt,/ Kyn­nyk­set alettuoot/ Ohon tul­les­sa tupahan,/ Kar­va­tur­van tungetessa,/ Käyes­sä nenän nykärän!

Täy­si­kas­vui­nen kar­hu voi olla noin 2,5 met­riä pit­kä ja pai­naa jopa 300 kiloa. Kar­hu pys­tyy saa­lis­ta­maan aikui­sen hir­ven. Liha on sen tär­keä ravin­to, mut­ta kar­hu on kaik­ki­ruo­kai­nen, syö­den eläin­ten lisäk­si kalo­ja, mar­jo­ja, muu­ra­hai­sia, touk­kia ja eläin­ten haas­ko­ja. Kar­hu on ket­te­rä ja nopea liik­keis­sään ja se kyke­nee kii­peä­mään myös puu­hun. Var­sin­kin emo­kar­hu opet­ti pen­nut kii­peä­mään puu­hun vaa­ran uhatessa.

Kar­hu nuk­kuu lumen aika­na tal­viun­ta pesäs­sään. Emo­kar­hu syn­nyt­tää tal­vi­pe­säs­sään tam­mi-hel­mi­kuus­sa 1–4 poi­kas­ta. Yleen­sä kar­hu liik­kuu hämä­räs­sä tai yöai­ka­na. Kar­hu enim­mäk­seen väis­tää ihmi­siä. Kar­hun saa näh­däk­seen yleen­sä vain pii­lo- ja kuvaus­ko­juis­ta. Se, että kar­hu käy ihmi­sen kimp­puun, on har­vi­nais­ta, jos sen pesä­rau­haa ei häi­ri­tä tai poi­kas­ten tur­val­li­suut­ta ei uhata.

Enti­sai­kaan talon­po­jat myi­vät her­ras­väel­le ns. kar­hun­kier­rok­sia, kar­hu­ja pesäs­sään met­säs­tet­tä­vik­si. Niin­pä Luxem­bur­gin suur­hert­tuan hovi­tal­li­mes­ta­ri oli maa­lis­kuus­sa 1910 osta­nut Kar­ja­las­ta her­ral­leen seit­se­män kar­hun­kier­ros­ta. Alun perin oli tar­koi­tus ollut ostaa nii­tä kak­si­tois­ta, mut­ta vii­des­tä oli kon­tio jo läh­te­nyt ja pesät oli­vat tyh­jiä. Tai­val­kos­ken Jur­mun kyläs­sä talon­po­jat myi­vät 1900-luvun alus­sa kar­hun­pe­siä leh­ti-ilmoi­tuk­sil­la Oulun porvareille.

Kar­hu on rau­hoi­tet­tu. Suo­men kar­hu­kan­ta on kas­va­nut 2000-luvul­la noin 800–900 kar­hus­ta run­saa­seen 2000 kar­huun. Kar­hu on vaa­ral­li­nen ihmi­sel­le lähin­nä vain sil­loin, jos se tun­tee poi­kas­ten­sa tur­val­li­suu­den uha­tuk­si ja oman hen­ken­sä ole­van vaa­ras­sa metsästystilanteissa.

Kar­hun met­säs­tys on luvan­va­rais­ta, vuo­sit­tain pyy­de­tään 70–200 kar­hua. Vah­vin kar­hu­kan­ta on itä­ra­jal­la ja Lapis­sa mut­ta kar­hu­ja esiin­tyy sään­nöl­li­ses­ti myös Ete­lä- ja Kes­ki-Suo­mes­sa. Tämä, että kar­hu­ja esiin­tyy jo kaik­kial­la Suo­mes­sa, vah­vis­taa kar­hun ase­maa Suo­men kan­sal­li­se­läi­me­nä. Se, että kar­hu valit­tiin Poh­jois-Kar­ja­lan maa­kun­tae­läi­mek­si Suo­men kar­hu­rik­kaim­pa­na maa­kun­ta­na (noin 650 kar­hua 2017) vah­vis­taa kar­hun ase­maa Suo­men tunnuseläimenä.

Ran­ta­poh­jas­sa alkoi 3.10.2024 Suo­men kan­sal­lis­sym­bo­le­ja käsit­te­le­vä artik­ke­li­sar­ja. Sen kir­joit­ta­ja on Kii­min­gis­sä asu­va his­to­rioi­si­ja, Oulun yli­opis­ton Suo­men ja Skan­di­na­vian his­to­rian eme­ri­tus­pro­fes­so­ri Jou­ko Vahtola.