Suo­jel­tu Joh­teen iso kivi herät­tää muis­to­ja ja suun­ni­tel­mia tulevaan

Met­sän sii­mek­ses­sä Mar­tin­nie­men Häy­ry­sen­nie­mes­sä lähel­lä Joh­teen vene­sa­ta­maa sei­soo val­ta­van kokoi­nen kiven­jär­kä­le. Kaut­ta aiko­jen tämä vii­den met­rin kor­kui­nen pyö­reä­muo­toi­nen kivi on ollut kylä­läi­sil­le kieh­to­va ja jän­nit­tä­vä käyn­ti­koh­de ja maa­merk­ki. Nyt Joh­teen iso kivi on rau­hoi­tet­tu luon­non­muis­to­mer­kik­si, jot­ta sen mer­ki­tys säi­lyi­si ja kiveä voi­tai­siin hyö­dyn­tää myös ret­ki- ja näh­tä­vyys­koh­tee­na tule­vil­le sukupolville.

Isol­le kivel­le on mat­kaa sata­mas­ta ran­ta­met­sän hal­ki tai Kalas­ta­jan­tiel­tä län­teen poi­ke­ten muu­ta­mia sato­ja metrejä.

– Kives­tä on kaut­ta aiko­jen kehi­tel­ty kieh­to­via tari­noi­ta, onko sen jät­ti­läi­nen tai peik­ko sin­ne mui­noin nakan­nut, mut­ta luon­nol­li­nen ja his­to­rial­li­nen seli­tys on, että kysees­sä on iki­van­ha jää­kau­den aikai­nen siir­to­loh­ka­re, joka on voi­nut kul­keu­tua kau­kaa­kin jää­kent­tien muka­na, valai­see Pek­ka Vuo­non­vir­ta.

Hänel­le kivi on tut­tu 1950-luvul­ta läh­tien, jol­loin kylän lap­sil­la oli tapa­na läh­teä seik­kai­le­maan “isol­le kivel­le yhtiön met­tään”. Alu­een omis­ti Rau­ma-Repo­la ja myö­hem­min se siir­tyi Oulun kau­pun­gil­le. Var­sin­kin pojil­la oli hou­ku­tus kii­ve­tä kor­keal­le kivel­le, mis­tä saat­toi tähys­tää sata­maan ja Halo­sen­lah­del­le. Vuo­non­vir­ta ei muis­ta, että lap­sia oli­si kiel­let­ty mene­mäs­tä kivelle.

– Sii­hen aikaan ei ollut nyky­ajan har­ras­tuk­sia tai väli­nei­tä, niin­pä lei­kit kek­sit­tiin itse ja ne löy­tyi­vät luonnosta.

Pek­ka Vuo­non­vir­ral­la herä­si aja­tus hakea kiven rau­hoit­ta­mis­ta luon­non­muis­to­mer­kik­si. Mukaan läh­ti Hau­ki­pu­taan jako­kun­ta ja puheen­joh­ta­ja Kari Kale­va.

Oulun seu­dun ympä­ris­tö­toi­men lii­ke­lai­tok­sen joh­to­kun­ta myön­si kivel­le suo­je­lus­ta­tuk­sen tou­ko­kuus­sa tode­ten, että kivi/siirtolohkare täyt­tää luon­non­suo­je­lu­lain mukai­set edel­ly­tyk­set. Suo­je­lus­ta ker­to­va kylt­ti on jo pai­koil­laan kiven vie­rus­tal­la. Tar­koi­tuk­se­na on saa­da pai­kal­le joh­ta­vien opas­tei­den ohel­la kivel­le sen his­to­rias­ta ker­to­va infotaulu.

Kiven suo­je­lu tar­koit­taa, että sitä ei saa sot­kea eikä tur­mel­la. Kii­peä­mi­nen kor­keal­le kivel­le voi hou­kut­taa, mut­ta se ei ole suo­ta­vaa, sil­lä kiven sei­nä­mä on jyrk­kä ja liu­kas ja siten vaarallinen.

Alku­ke­sän ilta­na Pek­ka Vuo­non­vir­ta, Kari Kale­va ja Mar­tin­nie­men kou­lun opet­ta­ja Mar­ja-Lii­sa Här­mä kävi­vät kat­sas­ta­mas­sa kiven ja suun­nit­te­le­mas­sa mis­tä koh­taa kivel­le oli­si hyvä ava­ta pol­ku. Kiveä halut­tiin esi­tel­lä myös Ran­ta­poh­jan toi­mit­ta­jal­le ja lukijoille.

Vene­sa­ta­mas­ta pol­ku kivel­le on lähes umpeu­tu­nut ja viti­koi­tu­nut. Alku­mat­ka tait­tuu läpi tai­an­omai­sen iki­met­sän. Lie­nee aina­kin sata vuot­ta, että kais­ta­leel­la oli­si kir­ves käy­nyt. Kiven huip­pu alkaa hää­möt­tää jo kau­kaa – kivi on isom­pi kuin osa­si kuvi­tel­la. Kiven lähiym­pä­ris­tös­sä kas­vaa uut­ta kuusimetsää.

– Var­mas­ti tulem­me käy­mään tääl­lä oppi­lai­den kans­sa. Kiveä voi hyö­dyn­tää niin historian‑, luon­non­tie­teen- kuin koti­seu­tuo­pe­tuk­ses­sa­kin, ker­too myös kou­lun luon­to­ker­hoa pitä­vä Härmä.

– Oppi­laat ovat kovas­ti kiin­nos­tu­nei­ta luon­to­asiois­ta. Koro­na-ajan posi­tii­vi­nen ilmiö on, että luon­non ja lähi­seu­dun mer­ki­tys­tä on alet­tu arvos­taa entis­tä enemmän.

Tule­vai­suu­den suun­ni­tel­ma­na voi­si olla, että luon­to­pol­ku jat­kui­si isol­ta kivel­tä edem­mäk­si län­teen Kal­lio­no­kal­le saak­ka, mis­sä sijait­see val­tion omis­ta­ma luon­non­suo­je­lua­lue. Ran­ta-aluei­ta omis­taa Hau­ki­pu­taan jako­kun­ta ja met­sää kaupunki.

Ran­ta-aluei­ta on suo­jel­tu luon­non­suo­je­lu­lain nojal­la uha­na­lais­ten kas­vien kuten rui­ja­ne­si­kon vuok­si. ELY-kes­kus on hoi­ta­nut aluet­ta niit­tä­mäl­lä ja puus­toa pois­ta­mal­la. Kari Kale­va ker­too, että tule­va­na kesä­nä Upin alu­eel­le saa­te­taan tuo­da kar­jaa lai­dun­ta­maan ja pitä­mään yllä perin­ne­mai­se­maa. Oulun kau­pun­ki ja jako­kun­ta ovat siis­ti­neet lähei­sen vene­sa­ta­man ympäristöä.

Kau­pun­gin mit­ta­va tie- ja vesi­huol­to­han­ke Häy­ry­sen­nie­mes­sä on val­mis­tu­nut vas­ti­kään ja sata­maan joh­ta­van Kalas­ta­jan­tien alku­pät­kä uusit­tu. Lupail­tu on, että sata­maan joh­ta­van tien lop­puo­saa­kin parannetaan.

Joh­teen ison kiven juu­rel­la aika tun­tuu sei­sah­tu­van. Maa­il­man mels­keet ja mur­heet unohtuvat.

– Täs­sä voi pysäh­tyä ajat­te­le­maan, että huo­nom­min­kin asiat voi­si­vat olla, poh­tii Kari Kaleva.

Pek­ka Vuo­non­vir­ta muis­te­lee kuin­ka isol­la kivel­lä käy­tiin men­nen tul­len uin­ti- ja onki­reis­suil­la. Joh­teen sata­ma oli tär­keä paik­ka kylä­läi­sil­le ennen aikaan ja on sitä edel­leen. Pyyk­ki­ran­ta­na­kin se tun­net­tiin. Siir­to­lai­set, joi­hin Vuo­non­vir­ran per­he­kin kuu­lui, asut­ti­vat sodan jäl­keen 1945 Häy­ry­sen­nie­men län­si­puol­ta. Joh­teen sata­man raken­si aiko­naan Tie­lai­tos eli val­tio, nykyi­sin vene­sa­ta­ma on kau­pun­gin hal­lin­noi­ma venesatama.

Joh­teen isoon kiveen ovat kävi­jät raa­put­ta­neet kaut­ta aiko­jen puu­merk­ke­jä. Van­him­mat vie­lä näky­vil­lä ole­vat mer­kin­nät, joi­ta ajan ham­mas ei ole syö­nyt, ovat JH 50, Anne 69 ja AB 53.

Mikä saa ihmi­set jät­tä­mään jälkensä?

– Tääl­lä van­hal­la kivel­lä on ehkä koet­tu his­to­rian ole­van läs­nä ja halut­tu ikuis­taa oma puu­merk­ki muis­tok­si ja osak­si sitä, poh­tii Pek­ka Vuononvirta.

Mikä kel­paa luonnonmuistomerkiksi?

– Sel­lai­set puut, puu­ryh­mät, siir­to­loh­ka­reet tai muut vas­taa­vat luon­non­muo­dos­tu­mat voi­daan mää­rä­tä rau­hoi­te­tuik­si luon­non­muis­to­mer­keik­si, jot­ka on eri­tyi­sen kau­nii­ta, har­vi­nai­sia, mai­se­mal­li­ses­ti mer­kit­tä­viä tai vaik­ka tie­teel­li­sen arvon vuok­si arvok­kai­ta, valot­taa ympä­ris­tö­tar­kas­ta­ja Riik­ka Vai­nik Oulun seu­dun ympäristötoimesta.

Luon­non­muis­to­mer­kik­si sovel­tu­vat koh­teet mää­ri­tel­lään luonnonsuojelulaissa.

Oulun seu­dul­la on täl­lä het­kel­lä Joh­teen kivi mukaan lukien 40 rau­hoi­tet­tua koh­det­ta, jois­ta suu­rin osa on yksit­täi­siä eri­koi­sia tai mai­se­mas­sa erot­tu­via pui­ta tai puu­ryh­miä. Mui­ta vas­taa­via siir­to­loh­ka­rei­ta kuin Joh­teen iso kivi ei ole rau­hoi­tet­tu Oulus­sa. Muhok­sel­la on rau­hoi­tet­tu geo­lo­gi­nen muo­dos­tu­ma Kiek­sin kon­glo­me­raat­ti, joka on suo­jel­tu val­tion toi­mes­ta jo 1960-luvulla.

Hau­ki­pu­taal­la on rau­hoi­tet­tu Mar­tin­nie­men Kur­tin­hau­dan luon­to­po­lun var­rel­la ole­va mat­to­kuusi eli maa­ta myö­ten kas­va­va kuusi. Kirk­ko­tien var­rel­la ovat suo­je­lun saa­neet kuusi ja män­ty ja Tak­ku­ran­nan­tien var­rel­la mänty.

Pate­nie­mes­tä löy­tyy Berg­bo­min män­ty, noin 200 vuot­ta van­ha koo­kas ja mai­se­mas­sa erot­tu­va puu. Kii­min­gis­sä suo­jel­tu­ja pui­ta ovat Kamu­lan­tiel­lä Vah­to­lan kuusi ja Pil­to­sen män­nyt Pil­to­sen­tiel­lä. Yli­kii­min­gis­sä suo­je­lu­koh­tei­ta ovat Las­tu­lam­men kuusi ja Män­ty­har­jun mänty.

– His­to­rian saa­tos­sa esi­mer­kik­si meri­merk­ki­nä toi­mi­nei­ta kook­kai­ta ja iäk­käi­tä pui­ta on rau­hoi­tet­tu, kuten Tas­ki­las­sa sijait­se­va suo­la­män­ty. Sen nimi juon­taa tie­to­jem­me mukaan sii­tä, että maa­no­mis­ta­jal­le mak­set­tiin palk­kio sii­tä, että puu säi­ly­te­tään suo­lal­la ja se toi­mii maa­merk­ki­nä, ker­too Riik­ka Vainik.

Luon­non­suo­je­lu­lain mukaan kun­ta päät­tää alu­een omis­ta­jan hake­muk­ses­ta tai suos­tu­muk­sel­la koh­teen rau­hoit­ta­mi­ses­ta. Oulus­sa pää­tök­sen tekee Oulun seu­dun ymä­ris­tö­toi­mi lii­ke­lai­tok­sen johtokunta.

Joh­teen ison kiven koh­dal­la pyy­det­tiin lausun­to yhdys­kun­ta­lau­ta­kun­nal­ta, jon­ka mukaan koh­teen suo­je­le­mi­sel­le ei ole kaa­voi­tuk­sel­lis­ta estettä.

(Kaik­ki koh­teet: ouka.fi/oulu/ymparisto-ja-luonto/luonnonmuistomerkit)

Tutus­tu Ran­ta­poh­jan tilaus­tar­jouk­siin täs­tä.