Sitä jou­lua en unohda

Jou­lu herät­tää monia muis­to­ja, jois­ta jot­kut ovat pai­nu­neet läh­te­mät­tö­mäs­ti mie­leen. Yhdes­sä-ryh­män jou­lu­ta­paa­mi­ses­sa muis­tel­tiin enti­sai­ko­jen jouluja.

Toi­ni ker­toi iki­muis­toi­ses­ta reki­ret­kes­tä jou­lu­kirk­koon 10-vuo­ti­aa­na vuon­na 1949. Tak­ku­ran­nal­ta läh­ti mat­kaan puo­len­kym­men­tä hevos­ta puo­li kuu­den aikaan aamul­la. Mat­ka tait­tui pauk­ku­pak­ka­ses­sa väl­ly­jen alla aisa­kel­lo­jen helk­kees­sä. Lumi oli hun­nut­ta­nut puut upeas­ti kehys­tä­mään Tak­ku­ran­nal­ta kyläl­le joh­ta­van Kirk­ko­tien. Paluu­mat­ka kotiin meni kilpa-ajoksi.

Rau­hal­le jou­lu­kirk­ko vuon­na 1955 jäi läh­te­mät­tö­mäs­ti mie­leen. Sinä vuon­na isä ja isän veli oli­vat kuol­leet, ja tun­nel­ma oli hai­kea. Suru-uuti­set jat­kui­vat, sil­lä jou­lu­kir­kos­ta koti­mat­kal­le läh­te­nyt kirk­ko­her­ra Pel­lik­ka jou­tui Hau­ki­pu­taan ris­teyk­ses­sä auto­ko­la­rin, jos­sa hän menet­ti vai­mon­sa ja poikansa.

Anne­li mat­ka­si jou­lu­kirk­koon Hau­ki­pu­taan poh­jois­puo­lel­ta hevo­sen vetä­mäs­sä rees­sä. Lop­pu­mat­ka tait­tui Kii­min­ki­joen jää­tä pit­kin kirk­koon. Kelan papal­la oli tapa­na ottaa reen kyy­tiin jou­lu­kirk­koon menijöitä.

Viro­lais­syn­tyi­nen ja nykyi­sin hau­ki­pu­taa­lai­nen Oivi ker­toi, että hänen lap­suu­des­saan neu­vos­toai­ka­na jou­lua ei vie­tet­ty, mut­ta uusi vuo­si oli suu­ri juhla.

– Muis­tan kuin­ka lap­se­na näim­me ruot­sa­lai­sia leh­tiä ja kir­jo­ja, jois­sa oli kuvia iha­nis­ta leluis­ta ja jou­lun­vie­tos­ta. Toi­voim­me, että tont­tu toi­si meil­le­kin jou­lu­lah­jo­ja. Vuo­den 1990 jäl­keen Viron itse­näis­tyt­tyä jou­lua alet­tiin viettää.

Kun Oivi kävi ensim­mäis­tä ker­taa jou­lu­kir­kos­sa Hau­ki­pu­taal­la muu­ta­mia vuo­sia sit­ten, hän ihmet­te­li kir­kon hie­no­ja maa­lauk­sia ja sitä, kuin­ka jou­lu­kirk­ko oli aivan tupa­ten täyn­nä. Toki Viros­sa­kin kir­kos­sa käy­tiin. Jou­lu­kuusen hank­ki­mi­nen kau­pun­gin toril­ta oli traditio.

Vuo­si­kym­me­niä sit­ten elet­tiin köy­hää aikaa ja jou­lun­viet­to­kin oli vaa­ti­ma­ton­ta, mut­ta aina yhtä odo­tet­tua ja jän­nit­tä­vää. Per­heis­sä oli yleen­sä pal­jon lap­sia, eikä lah­jo­ja juu­ri­kaan saa­tu. Jou­lu­ko­ris­tei­ta teh­tiin krep­pi­pa­pe­ris­ta ja kuuses­sa paloi­vat aidot kynt­ti­lät, joi­ta var­tioi­tiin tarkoin.

9‑lapsisessa sisa­rus­par­ves­sa kas­va­nut Rau­ni muis­te­li, kuin­ka mui­den las­ten kans­sa kier­ret­tiin naa­pu­rus­tos­sa “tont­tusil­la” ja saa­tiin jos­kus koli­koi­ta, joil­la ostet­tiin toi­sil­le jou­lu­lah­jo­ja kuten muisteja.

Jou­lu­kink­kua oli pöy­däs­sä, jos talos­sa oli ollut oma pos­su kas­va­tet­ta­va­na, tai sit­ten pie­ni liha­pa­la han­kit­tiin kau­pas­ta. Liha pais­tet­tiin uunis­sa tai käris­tet­tiin pan­nul­la. Mikä oli­kaan sen parem­paa kuin kas­taa sit­ten hapan­lei­pä­pa­laa rasvassa!

Monet ryh­mä­läi­set muis­te­li­vat myös “hoo­puk­kaa”, veteen tai mai­toon kei­tet­tyä peru­na­keit­toa, jos­sa oli höys­tee­nä silak­kaa. Hoo­puk­ka oli Hau­ki­pu­taan seu­dun kodeis­sa usein tar­jol­la ole­va ruoka.

– Vaik­ka aika oli köy­hää, aivan ihmeen kau­pal­la äiti sai loih­dit­tua jou­lu­pöy­tään tar­jot­ta­vaa, ker­toi Kai­ja-Lii­sa.

– Sila­koi­ta syö­tiin mones­ti sun­nun­tai-ilta­na myös kyl­mien kuo­ri­pot­tu­jen kanssa.

Omas­ta jo oman per­heen jou­lus­ta hänel­lä on jää­nyt eri­tyi­ses­ti mie­leen eräs lume­ton jou­lu, jol­loin hän läh­ti aikai­sin aamul­la äitin­sä kans­sa jou­lu­kirk­koon Pel­to­sen lin­ja-autol­la hake­maan jou­lu­tun­nel­maa. Mies jäi kotiin pien­ten las­ten kans­sa. Pel­to­sen Lii­ken­ne kul­jet­ti Mar­tin­ni­mes­tä väkeä ilmai­sek­si jou­lu­kirk­koon, ja lin­ja-auto oli aina tupa­ten täynnä.

Lee­nan lap­suus­per­hees­sä oli kym­me­nen las­ta. Kak­sois­sis­kon­sa kans­sa hän sai iso­sis­kon Ruot­sis­ta lähet­tä­mäs­sä pake­tis­sa kum­pi­kin oman gut­ta­perk­ka­nu­ken. Gut­ta­perk­ka oli ensim­mäi­nen muo­vi­mai­nen mate­ri­aa­li. Ihme­tel­tä­vää riit­ti, sil­lä nuket ava­si­vat ja sul­ki­vat sil­män­sä, niil­lä oli oikean näköi­set hiuk­set ja toi­sel­la oli yllä vaa­lean­pu­nai­nen ja toi­sel­la vaa­lean sini­nen villamekko.

Mai­ja-Lii­sa muis­te­li saa­neen­sa lap­se­na muu­ta­mia pie­niä paket­te­ja, joi­ta ei ras­ki­nut ava­ta kaik­ka aat­to­na. Yhdes­sä pake­tis­sa oli pui­nen penaa­li, jon­ka oli var­mas­ti­kin isä itse tehnyt.

Lei­la muis­te­li työ­tään tar­joi­li­ja­na ravin­to­las­sa pik­ku­jou­lu­jen aikaan, jol­loin ei vie­lä ollut sei­so­via puf­fet-nou­to­pöy­tiä. Pai­na­via kink­ku­lau­ta­sia kan­net­tiin pöy­tiin ja tar­joil­tiin jokai­sel­le ruo­kai­li­jal­le erikseen.

– Kun taus­tal­la soi Ois­pa jou­lu ainai­nen, ajat­te­lim­me tar­joi­li­joi­den kes­ken, että oli­si­pa se aika raskasta!

Jou­lu­pu­kin arvoi­tus on kieh­to­nut lap­sia kaut­ta aiko­jen. Jo vuo­si­kym­me­niä sit­ten totuus lap­sil­le alkoi val­je­ta sil­loin, kun jou­lu­pu­kin ääni kuu­los­ti tutul­ta tai isä läh­ti asioil­le aina ennen pukin tuloa.

– Mua on petet­ty, oli huu­dah­ta­nut yksi muis­te­li­jois­ta, kun pukin kas­voil­ta valah­ta­neen naa­ma­rin takaa pal­jas­tui isän veli.

Jou­lu­puk­kiin halut­tiin kui­ten­kin uskoa mah­dol­li­sim­man pit­kään. Salai­suu­den pal­jas­tu­mi­nen tun­tui todel­la isol­ta pettymykseltä.

Miten mah­taa olla nykyi­sin, halu­taan­ko jou­lu­puk­ki-illuusioi­ta pitää yllä vai ker­toa totuus? poh­dit­tiin porukalla.

Yhdes­sä-ryh­mä on täyt­tä­nyt odotukset

Hau­ki­pu­taan seu­ra­kun­nan dia­ko­nia­työn sii­pien suo­jas­sa Wirk­ku­las­sa kokoon­tu­va Yhdes­sä-ryh­mä on vas­tan­nut odo­tuk­sia. Tämän vuo­den alus­ta joka toi­nen tiis­tai kool­la ollut vapaa­eh­tois­ten vetä­mä ryh­mä perus­tet­tiin toi­vees­ta tar­jo­ta koh­taa­mis­paik­ka, mis­sä voi tava­ta sään­nöl­li­ses­ti mui­ta ja tor­jua samal­la yksinäisyyttä.

Ryh­mää vetä­vät vapaa­eh­toi­set Lei­la Luk­ka­roi­nen ja Lee­na Lie­des, mut­ta jokai­nen osa­not­ta­ja voi tuo­da oman kor­ten­sa kekoon ren­toi­hin tapaa­mi­siin. Ohjel­maa voi­daan suun­ni­tel­la yhdes­sä, mut­ta tapaa­mis­ten anti syn­tyy yleen­sä aivan luon­nos­taan. Pori­naa pii­saa monis­ta aihe­pii­reis­tä kah­vit­te­lun lomas­sa. Välil­lä lau­le­taan yhdes­sä tai joku lausuu runo­ja. Kevääl­lä teh­tiin myös ret­ki Ase­ma­ky­län laavulle.

Yhdes­sä-ryh­män toi­min­ta jat­kuu jou­lu­tauon jäl­keen ensi vuon­na lop­piai­sen jäl­keen tiis­tai­sin kel­lo 13–15 Wirk­ku­las­sa. Ryh­mä on avoin kai­kil­le ja mukaan voi tul­la sil­loin kuin itsel­le sopii. Aloi­tuk­ses­ta tie­do­te­taan tar­kem­min lähempänä.

– Tääl­lä on tosi muka­va tun­nel­ma ja on kiva pääs­tä näke­mään mui­ta ja jut­te­le­maan. Eipä­hän tar­vit­se yksin koto­na vain itsek­seen puhua, kuit­ta­si nau­raen yksi ryhmäläisistä.

Yhdes­sä-ryh­mä kokoon­tui jou­lui­sis­sa tun­nel­mis­sa ennen itse­näi­syys­päi­vän alla ennen jou­lu­tau­koa. Muka­na oli myös Hau­ki­pu­taan seu­ra­kun­nan vs. dia­ko­nia­työn­te­ki­jä Tei­ja Kerä­nen, joka aloit­taa vas­taa­vis­sa teh­tä­vis­sä Kii­min­gin seu­ra­kun­nas­sa ensi vuo­den alus­sa. Alu­ee­seen kuu­luu myös Yli-Ii.

– Mie­li on tie­ten­kin hai­kea, sil­lä Hau­ki­pu­taal­la on ollut muka­va työs­ken­nel­lä ja olen saa­nut tutus­tua seu­ra­kun­ta­lai­siin. Olen kui­ten­kin innos­sa­ni saa­tua­ni vaki­tui­sen työ­pai­kan ja tulen var­mas­ti viih­ty­mään uudes­sa­kin pai­kas­sa, sum­ma­si Keränen.