Sadut aut­ta­vat koh­taa­maan vai­kei­ta asioi­ta ja voit­ta­maan pelkoja

“Jokai­ses­sa hyväs­sä tai­de­teok­ses­sa on jotain tum­maa, jotain vaa­le­aa ja kaik­kea sil­tä välil­tä. Aivan kuten hyväs­sä elämässäkin…”

Näin tuu­mii Lyy­li, hau­ki­pu­taa­lais­läh­töi­sen las­ten­kir­jai­li­ja-kuvit­ta­jan Pip­sa Pen­tin luo­ma val­loit­ta­va satu­hah­mo, joka seik­kai­lee ja late­lee oival­luk­si­aan äsket­täin ilmes­ty­nees­sä satu­kir­jas­sa Lyy­li ja kar­mea värin­kä­si­tys. Tari­nas­sa sukel­le­taan värien monen­kir­ja­vaan maa­il­maan ja näh­dään nii­den merkityksellisyys.

Väreil­lä on suu­rem­pi vai­ku­tus elä­mäs­säm­me kuin arvaam­me­kaan: kun näkee vaa­lean­pu­nais­ta, on rakas­tu­nut — näin sanoo iki­van­ha sanon­ta­kin. Jos­kus voim­me näh­dä elä­män rie­mun­kir­ja­va­na, kun taas tyl­syys koe­taan usein mus­ta­na, har­maa­na ja ruskeana.

“Maa­il­ma oli Lyy­lin mie­les­tä ankean har­maan paik­ka. Niin­pä Lyy­li istui usein huo­nees­saan ja värit­ti. Värit­ti päi­vät pit­kät iloi­sen värik­käi­tä tyyp­pe­jä. Juu­ri sel­lai­sia, jol­lai­nen hän toi­voi itse­kin ole­van­sa. Mus­taan, har­maa­seen ja rus­ke­aan väri­nap­piin Lyy­li ei kos­ke­nut, sil­lä tyl­sää ei saa­nut olla…Lyylillä oli tosi väri­käs mie­li­ku­vi­tus. Ja ihmeel­lis­tä kyl­lä, se puh­ke­si lois­toon­sa aina syn­kän tyl­sim­mäl­lä hetkellä…”

Kek­se­liäs Lyy­li huo­maa, että väre­jä voi käyt­tää suo­jau­tu­mi­seen, pelot­te­luun, tun­tei­den ilmai­suun ja hou­kut­te­luun. Ja toi­sin kuin Lyy­li ja hänen kans­saan met­säs­sä seik­kai­le­va Tyyp­pi ovat pelän­neet, mus­ta, har­maa ja rus­kea eivät sit­ten­kään tee elä­mäs­tä tylsää.

Lyy­li ja kar­mea värin­kä­si­tys on Pip­sa Pen­tin toi­nen satu­kir­ja, ensim­mäi­nen Lyy­li ja hur­ja Pape­ri-Huk­ka ilmes­tyi 2016. Ensim­mäi­ses­sä sadus­sa käsi­tel­lään pel­ko­jen voit­ta­mis­ta ja toi­ses­sa sitä, että vai­keat asiat kan­nat­taa kohdata.

– Meil­lä jokai­sel­la on omat valoi­sat ja var­joi­sat puo­lem­me, oma tyy­lim­me elää, teh­dä asioi­ta ja oman­nä­köi­set unel­mam­me. Ja se on hyvä se. Jokai­nen meis­tä sekoit­tuu samas­ta väri­pa­le­tis­ta. Mitä väri­sä­vy­jä elä­mäs­säm­me sekoit­te­lem­me­kin, on yksi­löl­lis­tä. Sik­si on tär­ke­ää olla tyy­ty­väi­nen itseen­sä juu­ri sel­lai­se­na kuin on.

Välil­lä pitää olla tum­maa, har­maa­ta ja han­ka­laa, jot­ta voi­sim­me oppia uut­ta, uskoo Pip­sa Pent­ti. Elä­mä ei tapah­du ainai­ses­sa päi­vän­pais­tees­sa. Tum­ma­sä­vyis­ten asioi­den lakai­se­mi­nen maton alle voi­vat kos­tau­tua paha­na olo­na ja ras­kaa­na mie­le­nä. Aina kan­nat­taa puhua omis­ta ikä­vis­tä­kin tun­teis­ta jol­le­kin, jot­tei tum­ma möyk­ky sisäl­läm­me kas­va lii­an pai­na­vak­si kan­taa. Asioi­den hyvien puo­lien huo­maa­mis­ta voi ope­tel­la, vaik­ka se vaa­tii­kin välil­lä vaivannäköä.

– Itse saan voi­maa sii­tä aja­tuk­ses­ta, että kaik­ki menee aina juu­ri niin kuin pitää­kin. Joku päi­vä huo­maam­me, että opim­me täs­tä­kin jotain tärkeää.

Aiheet omas­ta elämästä

Pip­sa Pen­til­tä kysy­tään usein, miten Lyy­li-hah­mo ja tari­nat ovat syntyneet.

– Lyy­li muis­tut­taa minua itseä­ni myös ulko­näöl­tään, olen piir­tä­nyt hänel­le jopa kas­vo­je­ni luo­met. Aiheet saan omas­ta elä­mäs­tä­ni. Olen kir­joit­ta­nut Lyy­li-sadut ymmär­tääk­se­ni itseä­ni ja aja­tuk­sia­ni. Tun­tei­den sanal­lis­ta­mis­ta tar­vit­se­vat niin lap­set kuin aikui­set. Satu­jen kaut­ta voi käsi­tel­lä vai­kei­ta asioi­ta ja voit­taa pelkoja.

Hän itse kokee pel­koa epä­on­nis­tu­mi­ses­ta, mut­ta on läh­te­nyt roh­keas­ti koh­taa­maan nii­tä ja toteut­ta­maan unelmiaan.

– Epä­on­nis­tu­mi­sen pel­ko­ni ei ole mihin­kään kadon­nut, mut­ta olen huo­man­nut, että ehkä juu­ri nuo heik­kou­te­ni ovat­kin minun voimavarani.

Hänen mie­les­tään kan­nat­taa tavoi­tel­la asioi­ta, jot­ka kokee tär­keik­si, niin upei­ta asioi­ta alkaa tapah­tua. Satu­kir­jo­jen kir­joit­ta­mi­sel­la hän itse toteut­taa unel­maan­sa ja ollut Rune­berg Junior ‑ehdok­kaa­na, tul­lut vali­tuk­si Mik­ke­lin Kuvi­tustrien­naa­liin ja pääs­syt edus­ta­maan suo­ma­lais­ta las­ten­kir­ja­ku­vi­tus­ta yhteen maa­il­man suu­rim­mis­ta kuvi­tus­bien­naa­leis­ta Bra­tis­la­vaan. Kir­jaan­sa hän on pääs­syt esit­te­le­mään moniin eri paik­koi­hin, jois­sa ylei­sö­nä ovat olleet niin lap­set, aikui­set, van­huk­set kuin työ- ja lap­siar­jen kans­sa tasa­pai­not­te­le­vat uranaisetkin.

Tyl­syys on hyvä asia

Sii­tä miten värit pää­tyi­vät toi­sen satu­kir­jan tee­mak­si, on oma tarinansa.

Haa­ve toi­ses­ta kuva­kir­jas­ta oli muhi­mas­sa mie­les­sä kun hän piti oppi­lail­leen hie­man eri­lais­ta värio­pin tun­tia, jos­sa poh­dit­tiin miten värit vai­kut­ta­vat mei­hin kaik­kiin ja mitä ne sym­bo­loi­vat. Hän huo­ma­si yhtäk­kiä, että Lyy­li voi­si kik­kail­la toi­ses­sa kir­jas­sa väreillä.

– Ideoi­ta alkoi vyö­ryä pää­hä­ni ja aloin näh­dä joka puo­lel­ta kai­ken­lais­ta värei­hin liit­ty­vää. Kun huo­ma­sin, kuin­ka pal­jon ikä­vis­sä sanon­nois­sa käy­te­tään sano­ja mus­ta, har­maa ja rus­kea, alkoi­vat sadun vää­ri­nym­mär­re­tyt “pahik­set” muotoutua.

Yksi sadun tee­mois­ta “tyl­syys on hyvä asia” on hänel­le itsel­leen todel­la tärkeä.

– Jos lap­se­ni valit­taa tyl­syy­des­tä, sanon, että hyvä! Tyl­syy­des­tä syn­tyy uusia ideoi­ta, kek­sin­tö­jä, leik­ke­jä ja omien rajo­jen rik­ko­mis­ta. Koh­taan työs­sä­ni pal­jon lap­sia ja huo­maan, että monen heis­tä on vai­kea sie­tää tyl­syy­den tun­net­ta. Jos äly­pu­he­li­miin ja tie­to­ko­ne­pe­lei­hin tar­tu­taan joka kään­tees­sä, voi tyl­syy­des­tä sekä jou­te­no­los­ta tul­la vie­ras ja han­ka­la seuralainen.

“Kun ei ajat­te­le mus­ta­val­koi­ses­ti, saa näh­dä kaik­ki elä­män värit.”

Värit mer­kit­se­vät Pip­sa Pen­til­le itsel­leen paljon.

– Näen monet asiat kuten kir­jai­met värei­nä. Nume­rot, kuu­kau­det, vuo­det ja ajan näen värien lisäk­si mie­les­sä­ni myös tiet­tyyn kuvioon jär­jes­täy­ty­nei­nä. Eri asiois­ta kuten nimis­tä, ker­to­muk­sis­ta ja säve­lis­tä muo­dos­tuu vah­vo­ja väril­li­siä mie­li­ku­via sil­mie­ni eteen.

– En ole kui­ten­kaan värik­kääs­ti pukeu­tu­va las­ten­kir­jai­li­ja. Jos vaa­te­kaap­pii­ni kur­kis­taa, näkee lähes pel­käs­tään sinis­tä, tum­man vih­re­ää ja mus­taa. Värit asus­ta­vat pää­ni sisäl­lä, eivät vaatekaapissani.

Koro­na-arkea 24/7 ja ikä­vä Haukiputaalle

Täl­lä het­kel­lä Pip­sa Pent­ti elää koro­na-arkea koto­na Hel­sin­gis­sä, mikä tar­koit­taa kuut­ta per­heen­jä­sen­tä saman katon alla 24/7. Hän tekee ope­tus­työ­tä etä­nä, mies tekee omaa työ­tään, kol­me las­ta käy kou­lua etä­nä ja esi­ka­ri­lai­nen puu­haa omia juttujaan.

– Haas­tet­ta tuo se, ettei minul­la ole viit­tä pää­tä ja kym­men­tä kät­tä. Kai­ken tämän yhdis­tä­mi­nen on välil­lä jän­nän näköi­nen sop­pa. Pyyk­ki­vuo­ri näkyy jo naa­pu­riin asti. Iloi­nen olen sii­tä, että lap­set viih­ty­vät hyvin kes­ke­nään ja kek­si­vät yhdes­sä muka­via leik­ke­jä. Ilmat ovat olleet hyvät, ettei ole tar­vin­nut olla öllöt­tää vain sisä­ti­lois­sa. Näin eris­tyk­sis­sä tulee kokat­tua myös hyviä ruo­kia. Olen aina tykän­nyt taval­li­ses­ta arjes­ta, se tun­tuu tutul­ta ja tur­val­li­sel­ta. En jak­sa syyl­lis­tää itseä­ni sii­tä, jos välil­lä en tee yhtään mitään järkevää.

Pip­sa Pent­ti on onnel­li­nen, että iso kir­jau­rak­ka on taka­na, vaik­ka aivot lyö­vät­kin välil­lä tyh­jää. Kir­jaa teh­des­sä aja­tuk­set ovat koko ajan satu­maa­il­mas­sa, vaik­ka taval­li­ses­sa­kin maa­il­mas­sa pitäi­si elää.

Aluk­si hän har­mit­te­li, että “juu­ri kun vih­doin sain toi­sen kir­ja­ni vään­net­tyä val­miik­si, tuli tämä koro­na”, mut­ta se tun­ne meni äkkiä ohi.

– Huo­ma­sin, että ehkä tämän piti­kin men­nä juu­ri näin. Kir­jan sano­ma sopii juu­ri täl­lai­siin aikoi­hin. Ehkä joku lap­si ja aikui­nen saa nyt iloa ja loh­tua kir­jas­ta­ni. Suo­sit­te­len aina ja eri­tyi­ses­ti juu­ri nyt satu­jen luke­mis­ta ääneen, mikä on lois­ta­va kei­no rau­hoit­tua ja viet­tää aikaa las­ten kans­sa. Lap­sil­le lukies­sa tulee kuin huo­maa­mat­ta käsi­tel­tyä hei­dän miel­tään askar­rut­ta­via asioi­ta. Satu­jen luke­mi­sel­la ei ole myös­kään yläi­kä­ra­jaa, sil­lä jokai­nen poi­mii tari­nois­ta itsel­leen mer­ki­tyk­sel­li­siä asioita.

Hau­ki­pu­taal­la on tär­keä paik­ka Pip­sa Pen­tin ja hänen per­heen­sä sydä­mis­sä, syn­nyin­seu­dul­le on jat­ku­va ikä­vä ja siel­lä käy­dään mah­dol­li­sim­man usein. Kivo­ja vie­rai­lu­paik­ko­ja on monia.

– Joka kesä haluan ehdot­to­mas­ti pyö­räil­lä ympä­ri Hau­ki­pu­das­ta, lap­suus­mai­se­mis­sa Kivi­nie­mes­sä ja Keis­kas­sa. Pyö­räi­len joka ker­ta myös Poh­jo­la-opis­tol­le. Se oli isä­ni lap­suu­den­ko­ti, sil­lä Mart­ti-pap­pa­ni oli siel­lä aikoi­naan talon­mie­he­nä ja vie­tin siel­lä iha­nia lap­suu­den päi­viä. Oli todel­la surul­lis­ta huo­ma­ta Poh­jo­la-opis­ton rapistuminen.

– Hau­ki­pu­das on minul­le niin rakas paik­ka, että kävin “20 vuot­ta sit­ten kir­joit­ta­nei­den” ‑tapaa­mi­ses­sa­kin kah­te­na vuon­na peräk­käin, jot­ta pää­sin näke­mään van­ho­ja tut­tu­ja­ni. Sain elää Hau­ki­pu­taal­la maa­il­man par­haan lap­suu­den ja nuoruuden.

– Van­hin lap­sem­me on 12-vuo­tias ja vii­me kesää hän muis­te­lee vie­lä­kin. Hän sai viet­tää kol­me viik­koa mum­mon luo­na Kivi­nie­mes­sä ja käy­dä samal­la vii­kon rat­sas­tus­lei­ril­lä Jus­si­lan ratsutilalla.

Pip­sa Pentti

• Syn­ty­nyt Hau­ki­pu­taal­la v.1976.

• Kuva­tai­de­kas­vat­ta­ja, tai­teen mais­te­ri. Kuva­tai­tei­li­ja, kuvit­ta­ja, las­ten­kir­jai­li­ja ja opettaja.

• Asuu Hel­sin­gis­sä, per­hees­sä nel­jä lasta.

• Lyy­li ja hur­ja Pape­ri-Huk­ka 2016.

• Lyy­li ja kar­mea värin­kä­si­tys 2020.