Ruis­juu­ri­lei­pää suu­rel­la sydä­mel­lä perin­tei­tä vaa­lien. Lei­vän lei­po­mi­nen Tai­pa­leen­ky­läs­sä tal­len­net­tiin arjen arvok­kaa­na het­ke­nä taideteokseen

Kun Inke­ri Ait­to-oja ottaa kuu­mat, juu­ri pais­tu­neet ohuet ruis­juu­ri­lei­vät lei­vi­nuu­nis­ta ja hal­kai­see lei­vän, lei­jai­lee keit­ti­öön huu­maa­va rukii­nen tuok­su. Höy­ry nousee lei­vän sisuk­ses­ta ja pin­nal­le sivel­ty voi sulaa hitaas­ti. Se on arjen pie­ni het­ki, mut­ta mer­ki­tyk­sel­tään suo­ras­taan pyhä. Inke­ri Ait­to-oja loih­tii lei­piä sydä­mel­lään ja rak­kau­del­la vaa­lien äidil­tään oppi­mi­aan tai­to­ja kodis­saan Tai­pa­leen­ky­läs­sä, Hau­ki­pu­taan ja Kii­min­gin rajamailla.

Tämä arvo­kas het­ki – ja lei­vän­lei­von­nan moni­su­ku­pol­vi­nen perin­ne – tal­len­tui myös videol­le osak­si Maa­il­man arvok­kain kel­lo ‑tai­de­teos­ta, joka val­mis­tuu ja pal­jas­te­taan Oulun kult­tuu­ri­pää­kau­pun­ki­vuo­den kesäl­lä 2026.

Teok­sen tai­tei­li­jat Tel­ler­vo Kal­lei­nen ja Oli­ver Koch­ta-Kal­lei­nen sekä kuvaa­ja Kal­le Hau­ta­mä­ki saa­pui­vat alku­ke­vään lau­an­tai­na Inke­ri Ait­to-ojan kotiin tal­len­ta­maan het­keä, jos­sa ruis­lei­pä syn­tyy käsin tehden.

– Lei­pä­tai­ki­nan val­mis­ta­mi­nen ja tai­ki­nan alus­ta­mi­nen on ren­tout­ta­vaa, lei­poes­sa voi kokea käsil­lä teke­mi­sen ja onnis­tu­mi­sen iloa. On iha­naa, kun saa tar­jo­ta oma­te­kois­ta lei­pää per­heel­le, vie­rail­le tai vie­mi­sik­si, Inke­ri sanoo hymyillen.

– Kun lap­set oli­vat pie­niä, he halusi­vat heti mais­taa vas­ta­pais­tet­tua lei­pää ja var­sin­kin rei’is­tä pais­tet­tu­ja pie­niä leipäsiä.

Lei­po­mi­nen on Inke­ri Ait­to-ojal­le äidil­tä periy­ty­nyt ja opit­tu tai­to. Hän ker­too saa­neen­sa vuo­si­kym­me­niä sit­ten äidil­tään lah­jak­si tai­ki­na­tii­nun omaan kotiin­sa. Myö­hem­min hänel­le pää­tyi myös äitin­sä oma, aina­kin sata vuot­ta van­ha tai­ki­na­tii­nu. Molem­mat pui­set astiat ovat yhä käy­tös­sä, eri­tyi­ses­ti sil­loin, kun lei­vo­taan isom­pia mää­riä. Nyky­ään­kin Inke­ri lei­poo lei­pää ja makei­ta lei­von­nai­sia viikottain.

Ruis­lei­vät hän lei­poo tai­ki­na­juu­reen, joka sekin on peräi­sin vuo­si­kym­men­ten takaa. Juur­ta jää aina tii­nun poh­jal­le, mut­ta varal­ta juur­ta on jem­mas­sa myös pakas­ti­mes­sa. Tai­ki­na­tii­nu­ja säi­ly­te­tään vii­leäs­sä varas­tos­sa. Lei­pä­tai­ki­nan sekoit­ta­mi­seen käy­tös­sä on van­han­ajan työ­vä­li­ne här­kin. Kovas­ta kuusi­puus­ta teh­tyyn var­teen on veis­tet­ty kär­keen pii­kit, ja här­ki­mel­lä on hyvä sekoit­taa taikinaa.

Lei­po­mi­sen tai­don hän on opet­ta­nut myös omil­le lap­sil­leen. Hän pitää arvok­kaa­na sitä, että perin­teet ja opit kul­ke­vat suku­pol­vel­ta toiselle.

– Kun lei­von ries­kaa, on usein joku pojis­ta apu­na. Ries­kat vaa­ti­vat liki 400 asteen läm­mön, ja sil­loin pitää toi­mia ripeäs­ti: lei­vät on saa­ta­va nopeas­ti uunis­ta ulos ja uudet heti paistumaan.

Jo omis­sa kodeis­saan asu­vat Ait­to-ojan kah­dek­san poi­kaa kaik­ki lei­po­vat lei­pää kotien­sa lei­vi­nuu­neis­sa. Vie­lä koto­na asu­va Aino-tytär ker­too hän­kin lei­po­van­sa jos­kus äidin kaverina.

Kuvaus­päi­vää edel­tä­vä­nä päi­vä­nä Inke­ri Ait­to-oja oli lait­ta­nut ruis­juu­ri­lei­pä­tai­ki­nan alul­le. Välil­lä tai­ki­naa pitää häm­men­nel­lä ja kat­soa, että ainek­sia on sopi­vas­ti. Ruis­lei­pä syn­tyy yksin­ker­tai­sis­ta ainek­sis­ta, tar­vi­taan tai­ki­na­juu­ri, ruis­jau­ho­ja, vet­tä ja suolaa.

Lei­po­mis- ja kuvaus­päi­vän aamu­na hän aloit­ti jo var­hain lei­vi­nuu­nin läm­mit­tä­mi­sen niin, että ilta­päi­väl­lä uunis­sa on lei­pien pais­ta­mi­seen sopi­va vähän yli 200 asteen lämpö.

Lit­tei­den ruis­lei­pien lei­po­mi­ses­sa muo­toon­sa on hyvä käyt­tää rei­lus­ti jau­ho­ja. Lei­vi­nuu­niin mah­tuu pais­tu­maan usei­ta lei­piä samal­la ker­taa. Pais­tu­neen, ohuen ruis­lei­vän hal­kai­se­mi­nen käy käte­vim­min leik­kaa­mal­la ulko­reu­na sak­sil­la, jon­ka jäl­keen lei­vän voi repäis­tä hal­ki käsin.

Inke­ri Ait­to-ojal­le lei­po­mi­nen on tut­tua myös työn puit­teis­sa. Hän piti pit­kään Tie­to­maan lou­nas-kah­vi­laa, kun­nes paik­ka sul­jet­tiin remon­tin vuok­si sekä hoi­ti Tur­kan­saa­ren kesä­kah­vi­laa lei­po­muk­si­neen. Nykyi­sin hän työs­ken­te­lee vähit­täis­kau­pas­sa lei­po­mo­tuot­tei­den paris­sa ja pitää edel­leen yksi­tyi­ses­ti pitopalvelua.

Lopuk­si kuvaus­tii­mi saa mais­tiai­sik­si uuni­tuo­ret­ta lei­pää – kuu­luu ihas­tu­nei­ta huo­kauk­sia ja häm­mäs­te­lyä sii­tä, kuin­ka yksin­ker­tai­sis­ta ainek­sis­ta voi syn­tyä jota­kin ihmeel­lis­tä, kun ne ovat tai­ta­vis­sa käsissä.

Mer­ki­tyk­sel­li­sis­tä het­kis­tä tari­noi­ta ja tai­det­ta: Aamu­kah­vi­het­ki ja villasukkalumikävelyä

Tai­tei­li­ja­pa­ri Tel­ler­vo Kal­lei­nen ja Oli­ver Koch­ta-Kal­lei­nen ovat kan­sain­vä­li­ses­ti tun­net­tu­ja yhtei­söl­li­sis­tä tai­de­pro­jek­teis­taan. Hei­dän ideoi­man­sa Maa­il­man arvok­kain kel­lo on osa Oulun kult­tuu­ri­pää­kau­pun­ki­vuo­den 2026 mer­kit­tä­vim­piin kuu­lu­vaa Cli­ma­te Clock ‑tai­de­ko­ko­nai­suut­ta. Sii­hen sisäl­tyy myös Ran­ta­poh­jan alu­eel­le pysy­väs­ti sijoi­tet­ta­via taideteoksia.

Maa­il­man arvok­kain kel­lo raken­tuu noin kol­mi­met­ri­sek­si veis­tok­sek­si, jon­ka sisäl­le muo­dos­tu­vat pui­set ham­mas­rat­taat. Kel­lon kaa­re­va digi­taa­li­nen led-näyt­tö esit­tää videoi­tu­ja het­kiä elä­män eri tilan­teis­ta – sykäh­dyt­tä­viä sekun­te­ja, mer­ki­tyk­sel­li­siä minuut­te­ja ja arvok­kai­ta tun­te­ja. Vie­lä ei ole tie­dos­sa mihin kel­lo lopul­li­ses­ti sijoi­te­taan, mut­ta ennen sitä se voi olla esil­lä useis­sa paikoissa.

Kel­lon tun­ti­vii­sa­ri näyt­tää het­kiä Oulun luon­non vuo­si­kier­ros­ta, minuut­ti­vii­sa­ri puo­les­taan kuvaa alu­een asuk­kail­le mer­ki­tyk­sel­li­siä arjen het­kiä – kuten lei­vän lei­po­mis­ta Tai­pa­leen­ky­läs­sä. Minuu­tin näky­mät koos­tu­vat 60 eri kuvaus­pai­kas­ta, joi­hin tal­len­ne­taan otok­sia kulu­van vuo­den aika­na eri puo­lil­ta aluet­ta. Sekun­ti­vii­sa­rin väläh­dyk­set raken­tu­vat ohi­kii­tä­vis­tä, eri­tyi­sis­tä het­kis­tä, jot­ka syn­ty­vät alu­een asuk­kai­den itse kuvaa­mis­ta videoista.

Ennen kuvaus­ten alka­mis­ta tai­tei­li­jat kut­sui­vat kool­le pai­kal­li­sia asuk­kai­ta ja kuun­te­li­vat hei­dän ker­to­muk­si­aan mer­ki­tyk­sel­li­sis­tä arjen het­kis­tä, jois­ta valit­tiin kuvaus­koh­tei­ta. Kuvaus­tii­miin kuu­lu­vat Kal­le Hau­ta­mä­ki ja Eeme­li Hepo­la. Itse kel­lon raken­ta­mi­nen tapah­tuu yhtei­söl­li­ses­ti Kel­lon Ora­van kou­lul­la tämän vuo­den aikana.

Sama­na päi­vä­nä Tai­pa­leen­ky­län lei­po­mis­het­ken kans­sa tii­mi tal­len­si myös var­hai­sen aamu­het­ken kah­vi­ku­pin ja sano­ma­leh­den äärel­lä Oulun Top­pi­las­sa. Suun­nit­teil­la ollut vil­la­suk­ka­lu­mi­kä­ve­ly jou­dut­tiin sen sijaan siir­tä­mään, sil­lä lumio­lo­suh­teet eivät suo­si­neet kuvaus­ta – otos toteu­te­taan mah­dol­li­ses­ti lop­pu­vuo­den aikana.

Hel­sin­gis­sä asu­va tai­tei­li­ja­duo Tel­ler­vo Kal­lei­nen ja Oli­ver Koch­ta-Kal­lei­nen ovat olleet vai­kut­tu­nei­ta pai­kal­lis­ten asuk­kai­den ja mui­den yhteis­työ­ta­ho­jen ideois­ta ja innos­ta heit­täy­tyä mukaan yhtei­seen tai­de­hank­kee­seen sekä alu­een luon­non ainutlaatuisuudesta.