Pula-ajan ja sota­vuo­sien muis­to­ja löy­tyi arkis­to­jen kät­köis­tä. Mar­tin­nie­me­läi­siä­kin loik­ka­si “luvat­tuun maa­han” Sta­li­nin ajan Neuvostoliittoon

Mar­tin­nie­mes­tä läh­töi­sin ole­va ja nykyi­sin kii­min­ki­läi­nen Tapio Kaup­pi, 73 on löy­tä­nyt äitin­sä, kym­men­kun­ta vuot­ta sit­ten edes­men­neen Toi­ni Kau­pin jää­mis­tös­tä mie­len­kiin­toi­sen pape­rin. Kun­nia­kir­ja ker­too Hau­ki­pu­taan Mar­tin­nie­men kan­sa­kou­lun osal­lis­tu­mi­ses­ta luku­vuon­na 1941–42 Yleis­ra­dion jär­jes­tä­mään radio­ke­räyk­seen sota­kum­mi­las­ten hyväksi.

 

Radio oli pait­si tär­keä tie­don välit­tä­jä myös vah­vas­ti muka­na avus­ta­mas­sa sota-aika­na ja sen jäl­keen jäl­leen­ra­ken­nus­työs­sä. Sotaor­po­ja ja sota­kum­mi­lap­sia sijoi­tet­tiin ruot­sa­lai­siin per­hei­siin. Apua radio kerä­si myös sotaor­voil­le, siir­to­väel­le, sotain­va­li­deil­le ja kaa­tu­neit­ten omaisille.

Tapio Kaup­pi ker­too, että kun­nia­kir­ja on peräi­sin Mar­tin­nie­men van­han eli punai­sen kou­lun tar­peis­tos­ta. Kou­lun yhtey­des­sä asu­nut äiti Toi­ni on otta­nut pape­rin tal­teen, kun kou­lu lope­tet­tiin ja tilat tyhjennettiin.

Muu­ta­kin mie­len­kiin­tois­ta Tapio Kau­pin arkis­tois­ta löy­tyy. Tal­les­sa hänel­lä on vuon­na 1990 Nyky­pos­ti-leh­des­sä jul­kais­tu laa­ja haas­tat­te­lu hänen äitin­sä vel­jes­tä, mar­tin­nie­me­läi­ses­tä Mart­ti Kau­pis­ta (s. 1909, k. 1996). Vuo­si armei­jas­ta pää­syn jäl­keen Mart­ti-eno loik­ka­si työn ja parem­man elä­män toi­vos­sa itä­ra­jan yli Neu­vos­to­liit­toon elo­kuus­sa 1932.

Kar­mea ja usko­ma­ton reis­su kes­ti vii­si vuot­ta. Mart­ti Kaup­pi kuvai­li Nyky­pos­tin haas­tat­te­lus­sa, että tär­kein asia oli sel­viy­tyä hen­gis­sä aina päi­vä ker­ral­laan. Hän oli nii­tä har­vo­ja onnek­kai­ta suo­ma­lai­sia, jot­ka pää­si­vät pake­ne­maan ja palaa­maan takai­sin kotiin.

– Näis­tä asiois­ta­han ei myö­hem­min pal­jon puhut­tu, mut­ta Mart­ti-eno ker­toi jois­ta­kin koke­muk­sis­taan olles­sam­me kak­sis­taan met­sä­reis­sul­la, ker­too Tapio Kauppi.

Vai­kei­na pula­vuo­si­na Suo­men kylil­lä alkoi liik­kua vär­vä­rei­tä ja “sie­lun­myy­jiä”, jot­ka ker­toi­vat itä­ra­jan taka­na ole­van tar­jol­la kai­kil­le hyvät olot. Jopa tuhan­sia suo­ma­lai­sia läh­ti ylit­tä­mään salaa rajaa. Jou­kos­sa ei ollut vain vakau­muk­sel­taan vank­ko­ja kom­mu­nis­te­ja, vaan mat­kaan läh­det­tiin työn ja parem­man elä­män toivossa.

Mart­ti Kaup­pi läh­ti koti­väen vas­tus­tuk­ses­ta huo­li­mat­ta koh­ti itä­ra­jaa ja “luvat­tua maa­ta” 12 hen­gen seu­ru­ees­sa, johon kuu­lui mar­tin­nie­me­läi­siä mie­hiä, nai­sia ja pie­niä lap­sia. Mie­hiä oli kyläl­tä läh­te­nyt jo edel­tä. Rajan­yli­tys­paik­ka oli Liek­san kohdalla.

Karu totuus alkoi pal­jas­tua pian rajan­yli­tyk­sen jäl­keen, mut­ta paluu­ta ei ollut. Vai­val­loi­nen mat­ka jat­kui “keräys­pai­kal­le” Pet­ros­koi­hin. Lei­ril­lä asut­tiin para­keis­sa, jois­sa oli sato­ja ihmi­siä. Mar­tin työ­paik­ka­na oli saha­lai­tos. Jos äidit eivät pys­ty­neet huo­leh­ti­maan yksin lap­sis­taan, hei­dät kul­je­tet­tiin neu­vos­to­liit­to­lais­ten lap­si­lei­reil­le. Mie­hiä kato­si mys­ti­ses­ti yöaikaan.

Syys­kuus­sa 1932 Mart­ti las­tat­tiin lai­vaan ja vie­tiin Äänis­jär­vel­le met­sä­töi­hin. Hän sai­ras­tui kah­teen ottee­seen kuu­me­tau­tiin. Kah­den muun suo­ma­lai­sen mie­hen kans­sa Mart­ti päät­ti pae­ta, mut­ta pako­mat­ka epä­on­nis­tui. Sii­tä seu­ra­si kol­men vuo­den van­ki­la­tuo­mio ja siir­to van­ki­sel­liin Pet­ros­koi­hin tam­mi­kuus­sa 1933. Mart­ti Kaup­pia epäil­tiin vakoo­jak­si ja hänet haet­tiin joka yö kuu­lus­tel­ta­vak­si. Van­ki­sel­lis­sä ravin­to­na oli muu­ta­man päi­vän välein ämpä­ril­li­nen hirs­si­puu­roa, jos­ta oli rii­tet­tä­vä 40 van­gil­le, joi­den jou­kos­sa oli myös sikä­läi­siä kriminaaleja.

Hel­mi­kuus­sa Mart­ti siir­ret­tiin Lenin­gra­din van­ki­laan, jos­sa oli 999 sel­liä. Mart­ti jou­tui sel­liin nume­ro 994. Maa­lis­kuus­sa 150 mies­tä kul­je­tet­tiin van­ki­vau­nuis­sa koti Sipe­ri­aa. Mat­ka kes­ti kuu­kau­den ja lop­pu­mat­ka tait­tui kävel­len, vaik­ka jalat eivät juu­ri kan­ta­neet. Mie­het mää­rät­tiin töi­hin kol­hoo­sei­hin ja sovhooseihin.

Mart­ti Kaup­pi oli teh­nyt vuo­den töi­tä ilman palk­kaa, sil­lä pal­kak­si luet­tiin hänen saa­man­sa kuu­det vir­sut ja top­pa­pu­ku. Töi­hin men­tiin aurin­gon nous­tes­sa ja palat­tiin sen las­ket­tua. Kevääl­lä Mart­ti sai­ras­tui lavan­tau­tiin ja oli vii­kon tajut­to­ma­na. Monet suo­ma­lai­set kuo­li­vat tai otti­vat hen­gen itseltään.

Työs­ken­nel­les­sään kar­ja­ti­lal­la Mart­ti tapa­si suo­ma­lai­sen mie­hen, jon­ka kans­sa hän päät­ti pae­ta jalan Kii­nan kaut­ta Suo­meen. Toi­nen epä­toi­voi­nen pako­y­ri­tys päät­tyi suo­la-aavi­kol­le ja oli palat­ta­va kol­hoo­sil­le. Ras­kaan työn ja yksi­puo­li­sen ravin­non seu­rauk­se­na Mart­ti huo­ma­si sokeu­tu­van­sa. Hän sai pääl­li­köl­tä puo­li lit­raa mai­toa päi­väs­sä ja näkö alkoi palata.

Työs­sä pai­me­ne­na Mart­ti sai muu­ta­man ruplan palk­kaa. Kai­kis­ta tär­kein­tä oli kui­ten­kin pysy­tel­lä hen­gis­sä. Hen­gen­pi­ti­me­nä oli yleen­sä vesi, lei­pä ja kaalikeitto.

Vii­mein koit­ti vuo­den 1937 kevät ja Mart­ti sai käteen­sä doku­men­tin lop­puun kär­si­tys­tä tuo­mios­ta. Pape­ri oli vie­tä­vä Oms­kiin salai­sen polii­sin toi­mis­toon. Kaup­pi tapa­si mat­kal­la val­kea­kos­ke­lai­set vel­jek­set, joi­den kans­sa hän kier­si Sipe­rian kylis­sä työ­hom­mis­sa, välil­lä pakoil­len. Toi­nen vel­jek­sis­tä kato­si. Rahaa ker­tyi juna­lip­puun Tsel­ja­bins­kiin, mis­sä Mart­ti Kaup­pi tapa­si ohi­men­nen Fan­ni Hele­niuk­sen, joka on kir­joit­ta­nut per­heen­sä ja mui­den suo­ma­lais­ten koh­ta­lois­ta kir­jan nimel­tään Vii­mei­nen etap­pi.

Mart­ti pää­si mat­kaa­maan vel­jek­sis­tä toi­sen, Paa­von kans­sa Mos­ko­vaan. He pää­si­vät vii­mein sisäl­le Suo­men lähe­tys­töön, jon­ka edus­tal­la milii­sit var­tioi­vat. Juh­lal­lis­ta oli saa­da lähe­tys­tös­sä kah­via ja ruo­kaa. Mie­het odot­ti­vat lähe­tys­tös­sä kuu­kau­den vii­su­min saan­tia Suo­meen. Mat­ka jat­kui Lenin­gra­din lähe­tys­tön kaut­ta Val­kea­saa­reen ja edel­leen pos­ti­ju­nas­sa Suo­men puo­lel­le ohjeis­tuk­sel­la: Liik­ku­kaa aina yhdes­sä, älkää puhu­ko kenen­kään kanssa.

Mart­ti Kaup­pi ei muis­ta, miten tait­toi lop­pu­mat­kan kotiin Hau­ki­pu­taan Ase­mal­ta kotiin Mar­tin­nie­meen. Koto­na äiti pyör­tyi näh­des­sään poi­kan­sa, sil­lä kukaan ei usko­nut hänen palaa­van. Hän itse uskoi, että hen­gis­sä piti armei­jas­sa saa­tu hyvä perus­kun­to ja se, että hän oli vähäruokainen.

Koti­puo­les­sa Mart­ti pää­si heti töi­hin top­pa­roik­kaan ammat­ti­po­ruk­kaan raken­ta­maan Mar­tin­nie­men rataa. Koh­ti itä­ra­jaa hän jou­tui läh­te­mään uudes­taan sodan sytyt­tyä. Var­je­lus­ta oli edel­leen, sil­lä hän sel­vi­si molem­mis­ta sodis­ta vahingoittumattomana.

Myö­hem­min hän halusi ker­toa rehel­li­ses­ti koke­muk­sis­taan “idän ihme­maas­ta” niil­le, jot­ka kysyi­vät. Ne, jot­ka eivät kysy­neet, sanoi­vat, että hän valehteli.

Mart­ti Kaup­pi sai sit­tem­min viet­tää onnel­lis­ta ja rau­hal­lis­ta elä­mää yhdes­sä Lem­pi-puo­li­son­sa kans­sa Mar­tin­nie­mes­sä. Paris­kun­nal­le syn­tyi yksi tytär. Mart­ti Kau­pin elä­män­tai­val jat­kui 86-vuotiaaksi.

Nyky­pos­tin hen­ki­lö­haas­tat­te­lu on otsi­koi­tu: “Olen kat­ke­ra yhdel­le mie­hel­le, Josif Stalinille”.

Hir­mu­hal­lit­si­jan liki 30-vuo­ti­nen val­ta­kausi päät­tyi hänen kuo­le­maan­sa 1953. Mil­joo­nat ihmi­set oli­vat menet­tä­neet hen­ken­sä, ja poliit­tis­ten pää­mää­rien saa­vut­ta­mi­sek­si väki­val­ta ja sor­to koh­dis­tui myös omiin kan­sa­lai­siin. Toi­ses­sa maa­il­man­so­das­sa saa­vu­tet­tu voit­to teki Sta­li­nis­ta kui­ten­kin kansallissankarin.

Kii­min­gis­sä asu­va ja elä­ke­päi­vi­ään viet­tä­vä Tapio Kaup­pi tote­aa, että hän on ehkä peri­nyt hie­man samaa seik­kai­li­jan ver­ta äidin puo­lel­ta enol­taan Mart­ti Kaupilta.

– Olin 1970-luvul­la nel­jään ottee­seen YK-jou­kois­sa Kyprok­sel­la ja vii­mei­sel­lä reis­sul­la rau­haa tur­vaa­mas­sa Suezin kana­val­la. Tilan­ne oli hyvin tule­nar­ka Israe­lin vetäy­tyes­sä alueelta.

Näi­den reis­su­jen jäl­keen Tapio Kau­pil­la ei teh­nyt mie­li läh­teä ulko­mail­le edes lomal­le, mut­ta myö­hem­mäl­lä iäl­lä hän on kyl­lä mat­kus­tel­lut. Mie­len­kiin­toi­nen reis­su onkin tulos­sa lop­pu­ke­säs­tä, kun YKSV1-poruk­kaa mat­kaa Suezil­le. YK-ajois­ta on tekeil­lä myös tänä kevää­nä ilmes­ty­vät kir­ja, jos­sa on myös Tapio Kau­pil­ta kertomus.

Mart­ti Kau­pin tari­nan läh­tee­nä: Nyky­pos­ti, haas­tat­te­lu v. 1990. Teks­ti Sal­li Saas­ta­moi­nen, kuvat: Mat­ti Palonoro.