Nyt saa­vat pik­ku­lin­nut ruo­ka­rau­han oravilta

Hols­tin­mut­kas­sa Kel­los­sa asu­va 89-vuo­tias Osmo Sii­ka-aho on miet­ti­nyt koko ikän­sä miten kek­si­si pik­ku­lin­nuil­le ruo­kin­ta­pis­teen, jon­ne ora­vat eivät pää­si­si mel­las­ta­maan. Tänä tal­ve­na idea­lamp­pu syt­tyi ja hän ryh­tyi tuu­mas­ta toi­meen. Aivan omas­ta vers­taas­ta löy­ty­nees­tä raken­nus­ver­kos­ta muo­vau­tui pik­ku­lin­tu­jen ruokintahäkki.

– Seu­raan mie­lel­lä­ni keit­tiön ikku­nas­ta pik­ku­lin­tu­jen ruo­kai­lua ja aina ket­te­rät ja ove­lat ora­vat pää­se­vät jol­la­kin kons­til­la lin­tu­jen apa­jil­le. Täs­tä ongel­mas­ta kes­kus­tel­laan usein myös luon­to­ra­dios­sa, tuu­mai­lee Siika-aho.

Hän huo­maut­taa, että osat­to­mak­si ora­vat­kaan eivät hänen piha­pii­ris­sään jää, sil­lä niil­le on tar­jol­la syö­tä­vää talon vie­rus­tal­la kas­va­van ison van­han kuusen kat­vees­sa, mis­sä lin­tu­ja­kin vierailee.

Lin­nun­ruo­kin­ta­ke­hi­kon hän kehit­te­li tai­pui­sas­ta raken­nus­ver­kos­ta, jos­sa sil­mä­ko­ko on 1,5 x 1,5 sent­ti­met­riä. Kor­keu­del­taan pyö­reä kehik­ko on 60 ja hal­kai­si­jal­taan 25–30 sent­ti­met­riä. Työ­ka­luik­si käy­vät vaik­ka­pa katis­kan­te­ko­pih­dit ja terä­vät sivuleikkurit.

Poh­jak­si hän muo­toi­li ver­kos­ta soi­kion, jon­ka kiin­nit­ti alao­saan kah­den mil­lin vah­vui­sel­la rau­ta­lan­gal­la. Saman­ko­koi­nen soi­kio tar­vi­taan ylä­osaan kan­nek­si, mut­ta sitä ei tar­vit­se kiin­nit­tää tiu­kas­ti, jot­ta tali­pöt­kön lait­ta­mi­nen roik­ku­maan kehi­kon sisäl­le käy käte­väs­ti. Tali­pöt­kön voi sol­mia sen suo­ja­ver­kos­ta naruun, kep­piin tai rau­ta­lan­gan­pät­kään, joka tulee ylä­kan­nen läpi. Sii­ka-aho lait­toi ylä­kan­nen pääl­le myös metal­li­sen kie­kon tuek­si, mut­ta se ei ole pakollinen.

Lin­nut pää­se­vät ruo­kai­le­maan suo­ja­ver­kon sisäl­le siten, että verk­koon ava­taan nel­jän ruu­dun kokoi­sia sisään­me­noauk­ko­ja, jois­ta lin­nut mah­tu­vat pujah­ta­maan kehi­kon sisäl­le, mut­ta ora­vat eivät.

Lin­nun­ruo­kin­ta­pai­kan Osmo Sii­ka-aho on jo toi­mi­vak­si toden­nut ja vas­taa­van­lai­sen on teh­nyt myös lähis­töl­lä asu­va veli. Enim­mil­lään ver­kon sisäl­lä on ollut usei­ta­kin lin­tu­ja yhtä aikaa syö­mäs­sä ja ruo­ka­baa­ri tupa­ten täynnä.

– Täs­sä piha­pii­ris­sä vie­rai­lee hömö­tiai­sia, sini­tiai­sia, tali­tint­te­jä ja puna­tulk­ku­ja­kin. Tikan nok­ka ei yllä ruokapötkyyn.

Uuteen sys­tee­miin pet­ty­nei­tä ora­via on pai­kal­la käy­nyt ihmettelemässä.

– Yksi mus­ta­hän­täi­nen ora­va oli oikein vihois­saan ja vis­ke­li pet­ty­nee­nä hän­tään­sä ja toi­nen­kin näyt­ti ole­van oikein pahal­la pääl­lä, kun ei pääs­syt ruo­kaan käsiksi.

Jos joku halu­aa käy­dä kat­so­mas­sa tar­kem­min ruo­kin­ta­paik­kaa, niin ter­ve­tu­loa vaan, lupaa Siika-aho.

Arjen aska­reis­ta sisäl­töä päivään

Elo­kuus­sa 90 vuot­ta täyt­tä­vä Osmo Sii­ka-aho ker­too, että toi­si­naan arki tun­tuu yksi­näi­sel­tä ilman puhe­ka­ve­ria, sil­lä vai­mo Aino on tätä­ny­kyä hoi­va­ko­dis­sa. Tal­viai­ka­na kul­ke­maan pää­see vähem­män, mut­ta ikän­sä urhei­lua har­ras­ta­neel­le mie­hel­le on tär­ke­ää pitää kun­toa ja toi­min­ta­ky­kyä yllä päi­vit­täi­sel­lä lii­kun­nal­la. Arjen aska­reis­sa riit­tää niis­sä­kin puuhaa.

Päi­vä alkaa joka aamu kel­lo 5.30, jol­loin Sii­ka-aho herää ilman herä­tys­kel­lon soit­toa. Ohjel­mas­sa on tun­ti jump­paa ja venyt­te­lyä. Jos jos­kus har­voin aamu­jump­pa jää väliin, on sii­tä huo­no oma­tun­to koko päi­vän, eikä huo­no oma­tun­to ole hyvä kave­ri. Aamu­pa­lak­si val­mis­tuu kau­ra­puu­ro omal­la resep­til­lä mik­ros­sa. Lau­ta­sel­le tulee vet­tä, kau­ra­ryy­ne­jä, ruo­ka­lusi­kal­li­nen neit­sy­to­lii­viöl­jyä, rusi­noi­ta ja rop­saus vuorisuolaa.

Aamu­päi­vän rutii­nei­hin kuu­luu parin kilo­met­rin käve­ly­lenk­ki. Nuo­rem­pa­na juok­su oli mie­lui­sin urhei­lu­la­ji, niin­pä lähi­seu­dun tie­noot ja met­sä­po­lut ovat tut­tua­kin tutum­pia. Vai­mon kans­sa kul­jet­tiin aikoi­naan yhdes­sä myös joo­gas­sa, ja ne har­joit­teet ovat edel­leen käytössä.

Arki­päi­vi­sin mait­ta­va päi­vä­ruo­ka tomi­te­taan kotiin Kel­lon asu­kas­tu­val­ta. Ruo­kai­lun jäl­keen on hyvä lepäil­lä tovi, kuun­nel­la radio­ta, lukea leh­tiä tai kir­jaa. Ran­ta­poh­ja on tilat­tu kotiin vuosikymmenet.

– Tele­vi­sio­ta en juu­ri­kaan kat­so, sil­lä siel­tä tulee ihan höpöohjelmaa.

Kevyem­män ilta­ruu­an Sii­ka-aho lait­taa itse, samoin vii­kon­lo­pun ate­riat. Lem­pi­ruo­kia ovat liha­pe­ru­na­keit­to, uuni­lenk­ki ja perunamuusi.

Arjen aska­reis­ta sisäl­töä päivään

Elo­kuus­sa 90 vuot­ta täyt­tä­vä Osmo Sii­ka-aho ker­too, että toi­si­naan arki tun­tuu yksi­näi­sel­tä ilman puhe­ka­ve­ria, sil­lä vai­mo Aino on tätä­ny­kyä hoi­va­ko­dis­sa. Tal­viai­ka­na kul­ke­maan pää­see vähem­män, mut­ta ikän­sä urhei­lua har­ras­ta­neel­le mie­hel­le on tär­ke­ää pitää kun­toa ja toi­min­ta­ky­kyä yllä päi­vit­täi­sel­lä lii­kun­nal­la. Arjen aska­reis­sa riit­tää niis­sä­kin puuhaa.

Arjen aska­rei­siin kuu­luu pyy­kin­pe­sua, sii­vous­ta ja hel­lan läm­mit­tä­mis­tä. Lisä­läm­pö on tar­peen tänä kal­liin säh­kön aika­na. Poi­ka on tulos­sa lähiai­koi­na avuk­si puuhommaan.

– Elä­mä on kal­lis­ta näin van­ha­na­kin, on Sii­ka-aho huomannut.

Vii­kon mit­taan hän kir­jaa kaup­pa­lap­puun puut­tei­ta, mitä kau­pas­ta tar­vit­see tila­ta. Ostos­kas­si toi­mi­te­taan pai­kal­li­ses­ta Kel­lon K‑marketista. Tytär huo­leh­tii apteekkiasioista.

– Monis­sa asioin­nis­sa on nykyi­sin han­ka­laa, kun kai­kil­la pitäi­si olla tie­to­ko­ne tai äly­kän­nyk­kä. Näi­tä lait­tei­ta ei kai­kil­la ikäih­mi­sil­lä ole eikä tule kos­kaan ole­maan. Taval­li­siin puhe­lin­soit­toi­hin saa har­voin enää vastauksen.

Vii­me kesä­nä Sii­ka-aho pää­si hur­ruut­te­le­maan säh­kö­pyö­räl­lä ja ‑skoot­te­ril­la, jois­ta har­mik­si akut kului­vat lop­puun. Uusien akku­jen saa­ta­vuus näyt­tää ole­van näi­nä aikoi­na han­ka­laa. Apu­vä­li­nee­nä hänel­lä on sisä­ti­lois­sa tar­vit­taes­sa rol­laat­to­ri ja mie­tin­näs­sä on pot­ku­pyö­rän tai jalak­sel­li­sen vas­taa­van han­kin­ta ulko­na liik­ku­mi­seen huo­nom­mil­la keleillä.

Elä­män­työn­sä Osmo Sii­ka-aho on teh­nyt varas­ton­hoi­ta­ja­na ja raken­nusa­lal­la. Lap­se­na hän oli sota­lap­se­na Ruot­sis­sa. Ennen armei­jaa tiet vei­vät töi­hin lai­va­te­la­kal­le Göte­bor­giin, mis­sä hän koh­tai­si tule­van puo­li­son­sa, oulu­lai­sen Ainon, joka oli töis­sä siel­lä lan­ka­teh­taal­la. Myö­hem­min syn­nyin­maa kut­sui. Hols­tin­mut­kas­sa sijait­se­vaan oma­ko­ti­ta­loon ase­tut­tiin kuusi vuo­si­kym­men­tä sitten.

Osmo Sii­ka-aho huo­leh­tii joka kesä kuk­kien lait­ta­mi­ses­ta Hols­tin­mut­kas­sa tien­pos­kes­sa sijait­se­val­le kuu­lui­sal­le muis­to­ki­vel­le. Aikoi­naan hän pelas­ti kiven yhdes­sä pai­kal­li­sen maa­ura­koit­si­jan kans­sa jää­mäs­tä tie­työ­maan jal­koi­hin. Legen­dan mukaan pai­kal­la meneh­tyi moot­to­ri­pyö­räl­lä tai jol­la­kin muul­la kul­ku­pe­lil­lä liik­keel­lä ollut oulu­lai­nen Karl Snell­man 1800-luvun lopulla.