Isolla kirkolla eli Oulu kaupungin keskustassa käydessäni ihailen siellä usein kauniita kaupunkinäkymiä ja vilskettä kaduilla. Koen ylpeyttä hienosta kaupungista, mutta yhtä mielissäni olen aina palatessani takaisin Haukiputaalle rauhallisemmille kotinurkille.
Kulunut vuosi on pakostakin avannut silmiä kodin, kotiseudun ja lähiympäristön merkityksestä, kun ei ole voinut lähteä merta edemmäksi kalaan.
Haukiputaalla äskettäin pidetyssä yrittäjätilaisuudessa nostettiin tikunnokkaan Haukiputaan vetovoima ja yleisilme. Avaimeksi elinvoimalle ja parannuksille nostettiin jälleen esille asukkaiden oman aktiivisuuden merkitys, kuten hyvinkin on jo tiedossa ja koettu. Jaksamista ja onnea voi siis edelleen toivottaa toimijoille uusiin ponnistuksiin. Sinnikkyyttä ja pitkää pinnaakin tarvitaan, sillä asiat eivät aina tapahdu niin nopeasti kuin mihin on pienemmissä ympyröissä totuttu. Totta on sekin, kun iso laiva saadaan liikkeelle, sitten mennään eikä meinata.
Oulun eri alueilla on noteerattu tarkasti myös kulttuuripääkaupungin konseptiin sisältyvä lupaus eri alueiden huomioimisesta. Reuna-alue ‑ilmaisua paikoin kaihdetaan, koska kylillä ei haluta keikkua ikään kuin kuilun partaalla, vaan kuulua tärkeäksi osaksi yhteistä kaupunkia.
Suuressa kuvassa kylille tärkeät asiat voivat tuntua pieniltä ja mitättömiltä, mutta asukkaille niiden arvo voi olla mittaamaton. Esimerkkinä mainittakoon Halosenniemen Koljun maja ympäristöineen. Kyläyhdistys sai armonaikaa kaupungilta ylläpitää majaa ensi vuoden huhtikuuhun, sitten paikka myydään. Aktiivusuuskaan asiassa ei tunnu auttavan. Lakkautetun koulun ja koulukyytivääntöjen yhteydessä on joskus saatu kuulla, että näin voi käydä, kun valitsee syrjäisen asuinpaikan. Ihan näin yksioikoista ajattelu ei voi olla. Halosenniemessä on asuttu ainakin 1700-luvulta lähtien.
Kulttuuripääkaupunkihankkeen hengessä ja muutenkin, toivon mukaan kaikkialla voidaan sanoa kaupungin sloganin mukaan yhtä ylpeästi Mun Oulu kuin myös Mun kotikylä.