Muis­to­kir­joi­tus: San­ko­nie­men kek­si­jä Jor­ma Aar­ni­pu­ro on poissa

Raken­nus­mes­ta­ri Jor­ma Aar­ni­pu­ro kuo­li muis­ti­sai­rau­den uuvut­ta­ma­na 21. jou­lu­kuu­ta 2024 Oulus­sa. Hän oli 92-vuo­tias, syn­ty­nyt Hau­ki­pu­taal­la 17. hei­nä­kuu­ta 1932.

Jorma Aarnipuro 1932–2024

Jor­ma Aar­ni­pu­ro 1932–2024

Aar­ni­pu­ro val­mis­tui raken­nus­mes­ta­rik­si Oulun tek­nil­li­ses­tä kou­lus­ta vuon­na 1957 ja teki työ­uran­sa Raken­nus­voi­ma Oy:ssä eri puo­lil­la Poh­jois-Suo­mea, sekä yrit­tä­jä­nä Oulun Pien­ta­lo Oy:ssä. Ennen las­ten kou­luun­me­noa per­he asui joka tal­vi eri raken­nus­paik­ka­kun­nal­la: Ina­ris­sa, Kajaa­nis­sa, Yli­tor­niol­la ja Tai­val­kos­kel­la. Eri­tyi­sen tär­kei­tä työ­pro­jek­te­ja hänel­le oli­vat Oulun Puo­li­vä­li­kan­kaan vesi­tor­nin raken­ta­mi­nen sekä Franzé­nin talon entisöinti.

Hau­ki­pu­taal­la kas­va­nut Aar­ni­pu­ro oli nuo­ruu­des­saan jon­kin aikaa töis­sä Ruot­sis­sa. Armei­jaan hän meni vuon­na 1952, ja pää­si seu­raa­maan Hel­sin­gin olym­pia­lai­sia pai­kan pääl­lä lää­kin­tä­mie­hen roo­lis­sa. Reser­vis­sä hän siir­tyi myö­hem­min väestönsuojelutehtäviin.

Jor­ma oli jär­jes­tel­mäl­li­nen, tek­ni­ses­ti lah­ja­kas ja käsis­tään käte­vä. Kotio­lois­sa hän teki monia arkea hel­pot­ta­via kek­sin­tö­jä ja raken­te­li San­ko­nie­men koti­ran­taan­sa maja­kan pie­nois­mal­lin ja toi­mi­van van­han­ajan tuu­li­myl­lyn Kii­min­ki­joen sou­te­li­joi­den ihastukseksi.

Hän oli ahke­ra met­säs­tä­jä ja into­hi­moi­nen kalas­ta­ja. Vähin­tään yhtä tär­kei­tä kuin saa­lis ja luon­nos­sa liik­ku­mi­nen, oli­vat näis­sä har­ras­tuk­sis­sa syn­ty­neet kave­ruus­suh­teet, jois­ta osa jat­kui hänen elä­män­sä lop­puun asti. Lii­kun­nal­li­nen elä­män­tyy­li piti hänet hyväs­sä fyy­si­ses­sä kun­nos­sa van­huusi­kään asti.

Jor­ma rakas­ti myös kir­joit­ta­mis­ta ja haa­vei­li nuo­re­na kir­jai­li­jan amma­tis­ta, mut­ta kos­ka se oli toi­meen­tu­loa aja­tel­len yhtä epä­var­maa kuin nyky­ään­kin, hän jat­koi kir­joit­ta­mis­ta har­ras­tuk­se­na. Hänen kynäs­tään syn­tyi lukui­sia erä­ta­ri­noi­ta sekä mie­li­pi­de­kir­joi­tuk­sia nimi­mer­kil­lä ”Ässä­kur­vin äkisijä”.

Isä ehti olla nai­mi­sis­sa äitim­me kans­sa liki 70 vuot­ta. Äidin mukaan hän oli puo­li­so­na tur­val­li­nen ja haus­ka, sekä lap­sil­le hyvä isä. 60-vuo­tis­hää­juh­lis­sa Jor­ma kuva­si vai­mo­aan näin: ”Rit­va on kivi, jon­ka ympä­ril­le on ker­ryt­ty ja sii­nä on pysytty.”

Isä otti minut ja vel­je­ni Hei­kin mukaan moniin har­ras­tuk­siin­sa. Olen istu­nut pil­kil­lä alle kah­den vuo­den ikäi­se­nä, kul­ke­nut merel­lä rysäl­lä ja met­säl­lä lin­tu­jen peräs­sä ja hir­vi­pas­sis­sa. Isä opet­ti mei­tä ava­ra­kat­sei­sik­si, ute­liaik­si, suvait­se­vai­sek­si sekä luon­toa ja siel­lä liik­ku­mis­ta rakas­ta­vik­si. Myös koi­rat kuu­lui­vat aina hänen elä­mään­sä. Ne oli­vat met­säs­tys­ka­ve­rei­ta, mut­ta myös per­heen­jä­se­niä ja ystäviä.

Isä tuli lois­ta­vas­ti toi­meen las­ten kans­sa ja oli aina ensim­mäi­se­nä lat­tial­la leik­ki­mäs­sä, kun pik­ku­vä­keä tuli kylään. Hänel­lä oli Rit­van­sa kans­sa kak­si las­ta, nel­jä las­ten­las­ta ja liu­ta lastenlastenlapsia.

Jor­ma Aar­ni­pu­ro oli puhe­lias, sosi­aa­li­nen ja hyvin opti­mis­ti­nen ihmi­nen, joka tun­net­tiin sana­val­miu­des­taan ja huu­mo­ris­taan. Nämä piir­teet säi­lyi­vät hänes­sä lop­puun asti.

Hänen elä­mä­na­sen­net­taan kuvaa ote syn­ty­mä­päi­vä­lau­lus­ta, jon­ka Vexi Sal­mi hänel­le pyyn­nös­tä­ni sanoit­ti, ja jon­ka Kas­su Halo­nen esit­ti isän 70-vuo­tis­päi­vil­lä hei­nä­kuus­sa 2002:

”Elä­män­sä arjen kun höys­tää huumorilla,

huo­lien­sa yli käy kuin kul­kis untuvilla,

ja sana­lei­kin taito

sen antoi äidinmaito.”

(Sävel: Rep­pu ja reissumies)

Mar­ja Aar­ni­pu­ro, Jor­ma Aar­ni­pu­ron tytär