Meren­kul­kua kehit­tä­mäs­sä Perä­me­rel­lä ja kauempanakin

Hau­ki­pu­taa­lai­sen Pent­ti Aura­na­hon suvus­sa on ollut luot­se­ja mones­sa suku­pol­ves­sa. Pen­tin äiti, Aino Kaup­pi (1911–1988) oli syn­tyi­sin Hai­luo­don Oja­ky­läs­tä. Hänen puo­lel­taan luot­se­ja löy­tyy pit­käl­tä ajal­ta. Pen­tin isä, Einar Fält (1904–1981), toi­mi luot­si­na ensin Ulkok­run­neil­la 1930-luvun alku­puo­lel­la ja siir­tyi sit­ten Iin Röyt­tään, kun luot­si­toi­min­ta käyn­nis­tyi siel­lä vuon­na 1933.

– Kun isä­ni jäi eläk­keel­le 1967, niin sovit­tiin luot­si­pii­ri­pääl­lik­kö Art­tu­ri Hakrin ja isä­ni kans­sa, että täy­tän nuo­rem­man luot­sin vakans­sin. 1.8.1967 ajoin ohjaus­kir­jan väy­lil­le Mar­tin­nie­mi-Oulu, Mar­tin­nie­mi-Mar­ja­nie­mi, Mar­tin­nie­mi-Ajos-Veit­si­luo­to. Tut­kin­ta-ajo suo­ri­tet­tiin M/S Oulu-lai­val­la, joka toi­mi tuol­loin Oulun luot­si­pii­rin tar­kas­tusa­luk­se­na. Elo­kuus­sa sain alkaa luot­saa­maan eli sain luot­sausoi­keu­den. Vedet oli­vat minul­le entuu­des­taan tut­tu­ja, sil­lä olin aikai­sem­min kul­ke­nut pal­jon isä­ni muka­na ja sit­tem­min myös luot­sien mat­kas­sa. Luot­sin vir­ka edel­lyt­ti jo tuol­loin meri­kap­tee­nin tut­kin­toa. isäl­lä­ni ei sitä ollut. Rau­man meren­kul­ku­kou­lun kip­pa­ri­luo­kal­ta olin pääs­syt vuon­na 1965, meri­kap­tee­nin tut­kin­non suo­ri­tin vuon­na 1967. Ennen kip­pa­ri­kir­jaa oli tul­lut sei­lat­tua meril­lä yksi­tois­ta vuot­ta. Knut Hol­man jää­des­sä eläk­keel­le tuli minus­ta Mar­tin­nie­men luot­sin­van­hin vuon­na 1970. 1971 siir­ryin luot­sin­van­him­mak­si Mar­ja­nie­meen, jos­ta 1996 jäin eläk­keel­le. Nykyi­sin minut tun­ne­taan Oulu-lai­van kap­tee­ni­na, muis­te­lee uraan­sa Pent­ti Auranaho.

– Vaik­ka luot­si­toi­min­nas­sa on tapah­tu­nut mer­kit­tä­vää kehi­tys­tä, on lai­vaan nousu säi­ly­nyt enti­sen­lai­se­na. Kuten nyt­kin, niin sil­loin­kin luot­si kii­pe­si luot­si­kut­te­rin kan­nel­ta aluk­sen ulko­si­vul­la ole­via köy­si­tik­kai­ta pit­kin aluk­sen pää­kan­nel­le ja sii­tä aluk­sen sisä­ti­lo­jen kaut­ta ”pykäl­le” eli komen­to­sil­lal­le. Sil­loin alkoi luot­sin työ lai­van opas­ta­mi­ses­sa tur­val­li­ses­ti väy­liä pit­kin sata­maan. Sata­mas­ta ulos merel­le luot­sat­ta­va tapah­tu­ma oli, kuten edel­lä mai­nit­tu, vain kään­tei­ses­sä järjestyksessä.

– Kun aloi­tin luot­si­na, niin har­vois­sa lai­vois­sa oli tut­ka eli lai­te, joka mah­dol­lis­ti tur­val­li­sen navi­goin­nin näky­vyy­den olles­sa rajoi­tet­tu esim. sumun, lumi­sa­teen tai muun vuok­si. Sil­loin ajet­tiin kel­lon mukaan. Nopeus ja kul­jet­tu aika mää­rä­tyl­lä ”legil­lä” eli ajo­väy­län osuu­del­la mää­rit­te­li­vät kul­je­tun mat­kan. Sil­loin piti osa­ta kaik­ki ulkoa. Ajan myö­tä lai­voi­hin­kin alkoi ilmes­tyä tut­ka­lait­tei­ta, joil­la pys­tyt­tiin havain­noi­maan myös huo­nol­la sääl­lä, jol­loin tut­kas­ta oli eni­ten hyö­tyä. Luot­sil­la oli aina muka­naan meren­kul­ku­lai­tok­sen luot­saus­las­ku, jon­ka pääl­lik­kö alle­kir­joit­ti. Sen jäl­keen se toi­mi­tet­tiin lai­va-asia­mie­hel­le. Jat­kos­sa las­ku­tuk­sen hoi­ti meren­kul­ku­lai­tos. Näin las­ku­tus eli rahan peri­mi­nen jäi pois eikä tar­vin­nut enää käsi­tel­lä rahaa. Vir­ka­pu­ku­kin pois­tet­tiin 70/80-luku­jen vaih­tees­sa. Val­tio oli mak­sa­nut sii­hen asti puku­ra­haa. Vir­ka­pu­ku oli koet­tu tur­val­li­suut­ta lisää­vä­nä teki­jä­nä, kun sen käyt­tä­jä herät­ti kunnioitusta.

Pen­tin aika­na Mar­ja­nie­mi raken­net­tiin kol­mes­ti uusik­si. Alku­pe­räi­nen, vie­lä­kin ole­mas­sa ole­va luot­sia­se­ma oli puu­ra­ken­tei­nen. Kivi­ra­ken­nus saa­tiin vuon­na 1973. Vuo­den 1978 voi­mak­kaan luo­teis­myrs­kyn jäl­keen teh­tiin perus­teel­li­nen kor­jaus. Myrs­ky rul­la­si luot­sia­se­man katon maja­kan ympä­ril­le. Osa sei­nää sor­tui alla ole­vien auto­jen pääl­le ja Pen­tin Sun­beam muut­tui urhei­luau­tok­si. Vii­mei­sin eli nykyi­nen remont­ti teh­tiin 1993-luvun vaih­tees­sa. Kun Mar­ja­ni­meen teh­tiin nykyi­nen sata­ma aal­lon­mur­ta­ji­neen, sai Pent­ti hom­ma­tuk­si saman­lai­sen aal­lon­mur­ta­jan myös Iin Röyt­tään. Ajan myö­tä alus­ten navi­goin­ti­lait­teet para­ni­vat ja sit­ten aluk­set­kin kul­ki­vat aika­tau­lus­sa. Myös väy­lä­tur­val­li­suus para­ni. Perä­me­ri­hän on yhtä saa­ris­toa, tote­aa Pent­ti. Lai­voi­hin saa­tiin myös keu­la­pot­ku­rei­ta, jois­ta oli hyö­tyä lai­tu­riin ajos­sa. Sitä ennen jou­dut­tiin käyt­tä­mään ank­ku­rei­ta, kah­ta­kin, var­sin­kin huo­nos­sa sääs­sä. Vuon­na 1971, jol­loin Perä­me­rel­lä alkoi ympä­ri­vuo­ti­nen lai­va­lii­ken­ne, alet­tiin lait­taa ”pul­put­ta­jia” eli put­kia sata­ma-altai­den poh­jal­le. Näil­lä pyrit­tiin pitä­mään sata­man jäät hei­kom­pi­na. Sil­loin ei enää voi­tu käyt­tää ank­ku­rei­ta. Pen­tin mie­les­tä put­kis­ta ei ollut kovin­kaan suur­ta hyö­tyä. Ne saat­toi­vat jopa lisä­tä jään muodostumista.

– Minul­la oli mah­dol­li­suus olla kehit­tä­mäs­sä luot­sien kul­jet­ta­mi­seen tar­koi­tet­tua kul­je­tus­ka­lus­toa Meren­kul­ku­lai­tok­sen nimeä­mäs­sä työ­ryh­mäs­sä, jon­ka jäse­net oli nimet­ty eri puo­lil­ta Suo­men ran­nik­koa. Kehi­tel­tiin nopei­ta vesi­suih­kul­la sekä nor­maa­lil­la pot­ku­ri­pro­pul­siol­la varus­tet­tu­ja aluk­sia. Hami­nas­sa, 60-luvul­la teh­ty­jen luot­si­kut­te­rien, run­gon muo­to oli hyväk­si havait­tu jäis­sä kul­ke­mi­seen. Omi­nai­suu­det para­ni­vat mit­ta­suh­tei­ta suu­ren­ta­mal­la, jol­loin aluk­sis­ta tuli riit­tä­vän pai­na­via ja kone­te­hoa­kin oli yli 1000 hevos­voi­maa. Täs­tä alkoi kehi­tys. 1971 saa­tiin isot kut­te­rit jäis­sä kul­kua var­ten ja erik­seen nopea­kul­kui­sia Pilo­te­ja, jot­ka oli­vat kui­ten­kin riit­tä­vän suu­ria joka sää­hän. Ei ole sem­mois­ta myrs­kyä, mihin niil­lä ei mennä.

Jään pääl­le men­tiin vuon­na 1971.

– Aluk­si käy­tös­säm­me oli moot­to­ri­kelk­ko­ja reki­neen, joi­ta kut­te­rin­kus­ki ajoi. Ker­ran puto­sin kyy­dis­tä, eikä kus­ki sitä heti hok­san­nut. Sain pit­kän tovin istus­kel­la jää­loh­ka­reen pääl­lä, ennen kuin pää­sin jäl­leen kyy­tiin. Mut­ta, kun meres­sä oli rai­lo­ja, ei moot­to­ri­kel­kal­la ajo ollut enää ter­veel­lis­tä. Heli­kop­te­rei­ta käy­tet­tiin vai­keam­mis­sa olo­suh­teis­sa. Sii­nä­kin sat­tui ker­ran, että jää­tyä­ni lai­vas­ta pois jääl­le Kemi 1:llä eli kiin­teäl­lä beto­nis­ta teh­dyl­lä maja­kal­la, niin kop­te­rin len­tä­jä unoh­ti minut nel­jäk­si tun­nik­si. Oli vii­me het­kes­sä ennen ravin­to­laan menoa muis­ta­nut minut. Nils Erik­so­nin kone­pa­ja Parais­ten Lie­lah­des­sa oli raken­ta­nut 1960 luvul­la hydro­kop­te­rin ensim­mäi­sen ver­sion. Saim­me Mar­ja­nie­meen koea­jet­ta­vak­si tämän lait­teen, joka tes­tien perus­teel­la hyväk­si havait­tiin. Lop­pu­tu­lok­se­na Meren­kul­ku­lai­tos tila­si kai­kil­le ran­ni­kon luot­sia­se­mil­le, joil­la oli tal­vi­lii­ken­net­tä, tämän tur­val­li­sen kul­ku­neu­von. Sit­tem­min nii­tä hank­ki­vat myös puo­lus­tus­voi­mat ja raja­var­tio­lai­tos. Nii­tä meni myös Ruot­siin ja yksi jopa Nor­jaan­kin. Tal­vi­sen lai­va­väy­län yli­tys oli tark­kaa hom­maa, jot­tei oli­si sär­ke­nyt lai­tet­ta. Ope­tin kut­te­rin kus­ke­ja koko Suo­men ja Ruot­sin alu­eel­la. Sain mat­kail­la aika taval­la. Sit­ten eräs pie­tar­saa­re­lai­nen kut­te­rin­kus­ki alkoi kehi­tel­lä kes­tä­väm­pää lai­tet­ta, Artic Antia, jol­lai­sia on nykyi­sin­kin käy­tös­sä. Ilma­tyy­ny­aluk­sia­kin kehi­tel­tiin sii­nä ohes­sa. Ongel­ma­na niis­sä oli se, että hel­mat tah­toi­vat repey­tyä men­täes­sä rän­nien yli. Nii­tä ei sit­ten ote­tuk­kaan meren­kul­ku­lai­tok­sen käyttöön.

Väy­lien mer­kit­se­mi­nen suo­ri­tet­tiin ensin rei­ma­reil­la. Vii­tat teh­tiin kuusi­puis­ta tal­vi­sai­kaan sola­kois­ta kuusis­ta, jot­ka kuo­rit­tiin kui­vu­maan. Rei­ma­riin tar­vit­tiin kak­si puu­ta: tan­ko ja tyvi. Ran­noil­ta kerät­tiin kiviä, joi­hin teh­tiin reiät kivi­po­ril­la. Vii­tat kiin­ni­tet­tiin sit­ten kiviin. Rei­ma­rei­den kas­sit teh­tiin män­ty­pä­reis­tä. Rei­ma­rit eivät tah­to­neet säi­lyä tal­ven yli, sil­lä yleen­sä ne läh­ti­vät jäi­den muka­na. Jos enti­siä viit­to­ja löy­tyi, otet­tiin ne kui­vu­maan. 1970-luvul­la alet­tiin rei­ma­rei­ta teke­mään muo­vi­put­kis­ta ja kivet kor­vat­tiin beto­nil­la. Viit­ta­ve­neet kor­vat­tiin väy­län­hoi­to­ve­neil­lä ja ras­kaam­mat poi­jut kul­je­tet­tiin väy­län­hoi­toa­luk­sil­la, joi­ta oli mm. Oulu-Lai­va, joka kor­vat­tiin myö­hem­min Letol­la. Väy­lä­mer­kit ovat nykyi­sin joko kel­lu­via tai kiin­tei­tä, poi­jut ovat esi­jän­ni­tet­ty­jä ja kel­lu­via. Puu­ta ei enää käy­te­tä. Reu­na­mer­kit ovat nykyi­sin kiin­tei­tä, maja­kat beto­ni­ra­ken­tei­sia. Yksi teräs­ma­jak­ka­kin löytyy.

– Kun läh­din eläk­keel­le, alkoi tapah­tu­maan iso­ja muu­tok­sia, mm. yhdis­tet­tiin luot­si­pii­re­jä. Mar­ja­nie­mes­sä­kään ei ole enää luot­sia­se­maa. Sii­nä on nykyi­sin hotel­li. Val­von­ta- ja tau­ko­tu­pia käyt­tä­vät kut­te­rin kus­kit. Luot­sin työ ei enää vaa­di pai­kal­laan oloa. Nyt autoil­laan paljon.

Läh­tei­tä:

Suo­men luot­si- ja majak­ka­lai­tok­sen his­to­ria vuo­teen 1808, Meren­kul­ku­hal­li­tus 1947

Suo­men luot­si- ja majak­ka­lai­tok­sen his­to­ria 1808–1946, Meren­kul­ku­hal­li­tus 1946

Mie­het merel­lä, Het­kiä luot­sauk­sen his­to­rias­ta, John Nur­mi­sen sää­tiö 2016

Pur­jeh­dus Poh­jan­lah­del­la, Boris Ers­son 2007

100 vuot­ta Suo­men tal­vi­me­ren­kul­kua, Meren­kul­ku­hal­li­tus 1978

Hai­luo­to, Perä­me­ren hel­mi, Rei­jo Heik­ki­nen 2019

Navis Fen­nica, Suo­men meren­ku­lun his­to­ria 3, 1994

Kult­tuu­ri­jut­tu­ja Poh­jois-Suo­mes­ta, Kari Hol­ma 2019