Mart­ti Asun­maa: Lei­jo­na vai kar­hu – vai hirvi?

Lei­jo­na on ollut Suo­men vaa­ku­nae­läin jo noin 900 vuo­den ajan. Se on ollut alku­aan ruot­sa­lai­sel­la hal­li­si­ja­su­vul­la voi­man sym­bo­li­na. Vaa­ku­naan suo­ma­lai­set ovat tot­tu­neet, vaik­ka lei­jo­na ei ole suo­ma­lai­nen eläin. Kar­hu oli­si­kin sopivampi.

Kar­hul­la on aina ollut Suo­mes­sa mon­ta sataa nimeä ja sen kaa­ta­mis­ta on pei­jai­sis­sa anteek­si pyy­del­len juh­lit­tu. Kaa­ta­jis­ta tun­ne­tuin on vir­to­lai­nen Mart­ti Kitu­nen (k. 1833), joka tap­poi noin 300 kar­hua ja oli muu­ta­man ker­ran itse­kin kar­hun haavoittamana.

Nyky­ajan lap­set pitä­vät pör­röi­sis­tä nal­le­kar­huis­ta, mikä omal­la taval­la kuvaa kar­hun ole­mus­ta ja käy­tös­tä, joka ei ole niin peto­mai­nen kuin ylei­ses­ti luul­laan. Suo­mes­sa on tie­dos­sa on vain yksi tapaus, jol­loin kar­hu on hyö­kän­nyt ihmi­sen kimp­puun. Tämä tapah­tui vas­ta vuon­na 1998, jol­loin se suo­je­li pen­tu­aan. Sii­tä on ope­tuk­se­na, että ei pidä jää­dä kar­hun ja sen pen­nun väliin. Yleen­sä kar­hu väis­tää ihmi­siä , mut­ta haa­voi­tet­tu­na se voi tul­la hirvittäväksi.

Lei­jo­nien, joi­ta liik­kuu vapaa­na läm­pöi­sis­sä mais­sa, nii­den peto­mai­suus tun­ne­taan ja se kuin­ka ennen ihmi­siä on työn­net­ty nii­den raa­del­ta­vik­si. Meil­lä lei­jo­na on vain kar­ju­nut Jean Sibe­liuk­sen Fin­lan­dia-hym­nis­sä osoi­tuk­se­na voi­mas­ta. Lei­jo­naa käy­tet­ty hyväk­si monis­sa mai­nok­sis­sa, kuten puuk­ko­jen, kel­lo­jen, vaat­tei­den, makeis­ten, jopa Suo­men jää­kiek­ko­jouk­ku­een niminä.

Täl­lä het­kel­lä erääs­sä tele­vi­sio-ohjel­ma­sar­jas­sa etsi­tään tosi­suo­ma­lai­suut­ta viih­teen kei­noin. Mie­les­tä­ni sitä löy­tyi­si Poh­jois-Suo­mes­ta muu­ten­kin . Mie­lee­ni on tul­lut usein oma häm­mäs­tyk­se­ni jo vuo­si­kym­me­niä sit­ten, kun näin ensim­mäi­sen ker­ran suu­ri­ko­koi­sen kar­hun kuvan 1700-luvun sota­li­pus­sa, jota säi­ly­te­tään Pudas­jär­ven kir­kos­sa. Heti tuli mie­lee­ni, että kar­hun­han pitäi­si olla Suo­men val­tion vaakunaeläin!

Kar­hu on pääs­syt muu­ta­man Suo­men kun­nan vaa­ku­nae­läi­mek­si. Esi­mer­kik­si van­has­sa Ala­vu­den vaa­ku­nas­sa sei­so­va kar­hu pitää pään­sä ylä­puo­lel­la ter­va­tyn­ny­riä, jon­ka tap­pi­au­kos­ta näkyy tulenlieska.

Ala­vu­den ja Töy­sän kun­ta­lii­tok­ses­sa Töy­sän vaa­ku­na otet­tiin Ala­vu­den uudek­si vaa­ku­nak­si; mut­ta nyt ollaan Ala­vu­del­la lähes sata­pro­sent­ti­ses­ti sitä miel­tä, että van­ha kar­huai­hei­nen vaa­ku­na pitää ottaa uudel­leen käyt­töön. Sii­nä oli­si yksi tosi­suo­ma­lai­suut­ta edis­tä­vä teko! Tosin sitä var­jos­taa se, että kar­hu on suu­res­sa arvos­sa Venä­jäl­lä ja ympä­ri maa­il­maa puhu­taan ” Venä­jän kar­hus­ta”, kun käsi­tel­lään tämän val­tion voi­man käyttöä.

Kos­ka sekä lei­jo­nas­sa ja kar­hus­sa on Suo­mel­le vas­ten­mie­lis­tä ja vie­ras­ta, toi­voi­si komeil­le hir­vil­le lisää arvos­tus­ta. Hir­vi on kook­kaam­pi kuin lei­jo­na ja kar­hu, eikä se ole peto, vaan kas­vis­syö­jä. Suo­ma­lai­ses­sa mui­nais­ru­nou­des­sa on ker­rot­tu, että hir­ves­sä on jalout­ta, joh­ta­juut­ta, kes­tä­vyyt­tä, voi­maa ja kun­nioi­tet­ta­vaa. Se on ollut eni­ten piir­ret­ty eläin­hah­mo jo kal­lio­maa­lauk­sis­sa esi­his­to­rial­li­sel­la ajal­la. Huit­ti­sis­ta löy­det­ty hir­ven­pää­veis­tos on ollut Suo­men arvok­kain kivi­kau­ti­nen löy­tö, ja vii­me vuon­na löy­det­tiin Kuusa­mos­sa toi­nen, joka on kai yhtä arvokas.Ikäviä tie­tys­ti ovat nykyi­set hir­vi­ko­la­rit maan­teil­lä ja hir­vien teke­mät tuhot kas­vil­li­suu­del­le. Suo­mi yrit­tää pitää hir­vi­mää­rää tie­tyis­sä rajois­sa kaa­to­lu­pien avulla.

Ker­ron­pa tähän väliin sen­kin , että eräs hen­ki­lö ker­toi vit­si­nä, kuin­ka Suo­men kir­ja­kie­len perus­ta­ja ja sano­jen kek­si­jä Mikael Agri­go­la kai ereh­tyi 1500-luvul­la, kun hän antoi lei­jo­nal­le nimen jalo­peu­ra. Ja outoa on, että peu­ran suku­lais­ta kut­su­taan meil­lä hir­vek­si ‚vaik­ka nimi viit­taa hir­ve­ään ja hirvittävään.

Hir­ven liha on Suo­mes­sa halut­tua herk­ku­ruo­kaa. Suo­mes­sa on pal­jon poru­koi­ta hir­viä met­säs­tä­mäs­sä ja lihaa käsit­te­le­mäs­sä. Hir­ven kaa­ta­mi­nen on aina tapaus, jota lähiym­pä­ris­tös­sä pal­jon käsi­tel­lään ja koko­aa ihmi­siä yhteen. Ker­ran hir­ven met­säs­ty­sai­ka­na Kel­los­sa oli kana­da­lai­nen ant­ro­po­lo­gi, syn­ty­pe­räl­tään inti­aa­ni, joka ker­toi mil­lai­sia tai­ko­ja ja met­säs­tys­riit­te­jä hän tun­si. Nii­tä kuun­nel­les­sa alkoi tun­tua, että Suo­mes­sa hir­ves­tys on lii­an totis­ta ja pitäi­si puhua enem­män hir­ves­tä ja olla sii­tä enem­män tarinaperinnettä.

Hir­vi on nime­nä myös useis­sa pai­kan­ni­mis­sä ja suku­ni­mis­sä, kuten Hir­vi­saa­ri, Hir­vi­nie­mi, Hir­vi­ne­va ja Hir­ven­sa­lo, mikä sekin osoit­taa hir­ven ase­maa Suomessa.

Mart­ti Asun­maa, Kello