Joni Skif­tes­vik: “Lap­sil­le on hyvä ker­toa men­neis­tä ajoista”

“Käve­len pihas­ta päi­vit­täin koti­val­ka­maan samaa pol­kua, jota isoi­sä­ni ehti kul­kea. Jos­kus talu­tan muka­na­ni las­ten­lap­sia ja ker­ron, että he ovat jo vii­des pol­vi täl­lä samal­la ran­ta­po­lul­la.” (Joni Skif­tes­vik: Best­sel­ler jou­luk­si, 2022).

Met­sä­pol­ku kir­jai­li­ja Joni Skif­tes­vi­kin syn­nyin­ko­dis­ta Vil­la Ailas­ta Kur­tin­hau­dan ran­ta­met­sän hal­ki Vil­len­ran­taan ei ole ruo­hot­tu­nut, vaan se on pysy­nyt auki vuo­si­kym­me­net. Äitin­sä Ailan mukaan nimeä­mäs­sään koti­ta­lon työ­huo­nees­sa Skif­tes­vik on kir­joit­ta­nut kol­me vii­mei­sin­tä omae­lä­män­ker­ral­lis­ta romaa­ni­aan. Vii­mei­sin niis­tä Best­sel­ler Jou­luk­si ilmes­tyi tänä syksynä.

Kir­jan val­mis­tu­mi­nen on aina hel­pot­ta­va, mut­ta myös hai­keut­ta herät­tä­vä hetki.

– On kuin jou­tui­si eroa­maan hyväs­tä kave­ris­ta, sil­lä hen­ki­löt ja tapah­tu­mat ovat kul­ke­vat vah­vas­ti koko ajan muka­na. Omae­lä­män­ker­ras­sa van­ho­jen asioi­den palaut­ta­mi­nen mie­leen on rank­kaa­kin, sil­lä men­nyt­tä jou­tuu elä­mään uudes­taan. Mie­leen put­kah­taa usein myös ihan uusia­kin asioita.

Vil­la Aila on Joni Skif­tes­vi­kil­le ins­pi­roi­va paik­ka kir­joit­taa, sil­lä kaik­ki muis­tot ovat talos­sa ja sen ympä­ris­tös­sä voi­mak­kaas­ti läs­nä. Samoil­la sijoil­la sei­soi aiem­min hänen isoi­sän­sä, luot­si Vil­ho Eno­jär­ven 1920-luvul­la osta­ma talo. Aila-äiti raken­si vuon­na 1964 samal­le pai­kal­le per­heel­leen uuden talon, jon­ka Skif­tes­vik äitin­sä pois­me­non jäl­keen lunas­ti myö­hem­min sisa­ruk­sil­ta omakseen.

Lähel­lä tut­tua Vil­len­ran­taa ja siel­lä ole­vaa kala­va­jaa sei­soo edel­leen jyh­keä­nä myös “len­to­ko­ne­män­ty”, jon­ka vah­voil­le ylös­päin kur­kot­ta­vil­le kou­ra­mai­sil­le oksil­le Jonil­la oli poi­ka­se­na tapa­na kii­ve­tä tähys­tä­mään lai­vo­ja redil­le. Näkyi­si­kö jo isän­kin lai­vaa tule­vak­si kotisatamaan?

– Lap­sil­le ja nuo­ril­le on hyvä ker­toa sii­tä, mil­lais­ta elä­mä oli ennen, miten koti­ky­läl­lä elet­tiin ja oman per­heen ja suvun vai­heis­ta, muis­tut­taa Skiftesvik.

Joki, meri, sata­ma ja saha oli­vat mer­ki­tyk­sel­li­siä koko kyläl­le ja antoi­vat elan­toa. Mar­tin­nie­mi oli yhtei­söl­li­nen ja suvait­se­vai­nen kylä, jos­sa autet­tiin toi­sia ja annet­tiin sii­tä omas­ta­kin vähäs­tä. Niin monet asiat oli näh­ty ja koet­tu, ettei mikään hät­käyt­tä­nyt, vaan aina oli sel­vit­tä­vä eteenpäin.

Kyläl­lä oli pal­jon muu­al­ta tul­lut­ta työ­vä­keä ja lai­va­liik­ken­ne teki yhtei­sös­tä kan­sain­vä­li­sen. Myös eri­lai­set per­soo­nat värit­ti­vät kylän elä­mää, mut­ta ketään ei kat­sot­tu kar­saas­ti, vaan jokai­nen sai olla sel­lai­nen kuin on. Nykyi­sin tun­tuu, että kaik­kien pitää mah­tuu saman­lai­seen muottiin.

– Toi­vot­ta­vas­ti yhtei­söl­li­syy­den ja suvait­se­vai­suu­den ilma­pii­ri ja asen­ne jat­kui­si ja kylä kehit­tyi­si. Ihan hyväl­tä näyt­tää­kin, sil­lä uusia lap­si­per­hei­tä on muut­ta­nut ja kyläl­lä on pal­jon aktii­vis­ta toi­min­taa. Mum­mo­ni Aino sanoi aikoi­naan, että hyvä merk­ki on, kun kyläl­tä kuu­luu koi­rien hau­kun­taa ja las­ten elä­möin­tiä leikeissään.

– Elä­mä oli enti­sai­kaan monel­la tapaa rikas­ta, vaik­ka köy­hää. Joten­kin ikä­vöin kui­ten­kin sitä van­haa aikaa.

Joni Skif­tes­vik (s. 1948) vart­tui Aila-äidin ja Aino-mum­mon, vah­vo­jen ja sit­kei­den nais­ten huo­mas­sa. Jonin isä, nor­ja­lai­nen meri­kap­tee­ni Otto Skif­tes­vik, sei­la­si meril­lä ja myö­hem­min isä­puo­li, lai­va­kir­ves­mies Bror oli hän­kin liik­ku­vaa sorttia.

Aila-äiti hank­ki per­heel­leen elan­non mil­tei yksin­huol­ta­ja­na ras­kaas­sa ahtaa­jan työs­sä lai­vo­ja las­ta­ten. Kesän ensim­mäis­tä lai­vaa odo­tet­tiin kuin kuu­ta tai­val­ta. Mitä isom­pi lai­va ja enem­män las­tat­ta­vaa, sitä parem­pi. Las­taus­kausi saat­toi jat­kua jou­lu­kuul­le asti. Tie­de­tään, että mis­sään muis­sa sata­mis­sa lähes­tul­koon koko Euroo­pas­sa ei ollut niin pal­jon nai­sia ras­kais­sa töis­sä kuin Suo­men sata­mis­sa ja sahoil­la. Osin sik­si, että mie­het oli­vat meril­lä, sodas­sa tai kaa­tu­neet rintamalla.

Myö­hem­mäl­lä iäl­lä Aila kävi etu­jou­kois­sa vai­kean met­sä­so­dan Hau­ki­pu­taan kun­taa vas­taan tais­tel­les­saan Kur­tin­hau­dan ran­ta­met­sän puo­les­ta, jot­ta met­sä ja ran­ta säi­lyi­si­vät raken­ta­mat­to­ma­na kaik­kien kylä­läis­ten yhtei­ses­sä vir­kis­tys­käy­tös­sä. Näin tapah­tui, mut­ta sitä ennen kylä­läis­ten oli käy­tä­vä vie­lä toi­nen­kin sota. Ran­taan on myö­hem­min teh­ty kyläyh­dis­tyk­sen aktii­vi­suu­den ansios­ta kult­tuu­ri­pol­ku his­to­rias­ta ker­to­vi­ne opas­tau­lui­neen, puu­veis­tok­sia esit­te­le­vä Pölök­ky­päit­ten polo­ku ja nuo­tio­paik­ka laavuineen.

– Äiti­ni oli läm­min ja sydä­mel­li­nen, mut­ta voi­ma­kas­tah­toi­nen ihmi­nen, joka ei jät­tä­nyt kes­ken mitään mihin ryh­tyi. Se hän­tä har­mit­ti ja ihme­tyt­ti, että hänen kerä­tes­sä nimiä ran­ta­met­sää puo­lus­ta­vaan adres­siin joku oli nimit­tä­nyt toi­min­taa kehi­tyk­sen jar­rut­ta­mi­sek­si, kun hän itse näki asian täy­sin päinvastoin.

Joni Skif­tes­vik har­mit­te­lee, että Rau­ma-Repo­lan syvä­sa­ta­maa ei hyö­dyn­net­ty myö­hem­min ylei­se­nä puu­ta­va­ran vien­ti­sa­ta­ma­na, kuten teh­tiin Kalajoella.

– Kur­tin­hau­dan vene­sa­ta­man kun­nos­tus toi­von mukaan on nyt vii­mein­kin toteutumassa.

Aino-mum­mo oli roh­kea oman tien­sä kul­ki­ja ja seik­kai­li­ja. Hän läh­ti vain 15-vuo­ti­aa­na yksin Ame­rik­kaan tie­naa­maan dol­la­rei­ta Oulu­joel­la sijain­neen Iina­tin koti­ti­lan yllä­pi­toon. Palat­tu­aan koh­ta­lo joh­dat­ti hänen tiel­leen luot­siop­pi­las Vil­ho Eno­jär­ven. Pari avioi­tui 1923 ja perus­ti kodin Kur­tin­hau­dal­le. Per­hee­seen syn­tyi kol­me tytär­tä, jois­ta van­hin oli Jonin Aila-äiti. Les­kek­si Aino jäi mie­hen­sä Vil­hon kuol­tua työ­teh­tä­vis­sä 37-vuotiaana.

1930-luvul­la alkoi voi­ma­kas muut­to­lii­ke Jää­me­ren ran­nal­le Pet­sa­moon “Suo­men Klon­dy­keen”, jon­ne oltiin avaa­mas­sa nik­ke­li­kai­vos­ta. Mum­mo teki roh­kean pää­tök­sen muut­taa tytär­ten kans­sa Pet­sa­moon perus­ta­maan sin­ne matkustajakotia.

Sota muut­ti suun­ni­tel­mat uudes­sa koti­pai­kas­sa. Pet­sa­mos­ta jou­dut­tiin pake­ne­maan neu­vos­to­liit­to­lais­ten hyök­käys­tä tyk­kien jymis­tes­sä Nor­jan puo­lel­le. Mat­kus­ta­ja­ko­tia var­ten oste­tut lan­kut ja unel­mat paloi­vat tuh­ka­na tai­vaal­le. Juhan­nuk­se­na 1940 Aino ja tytöt pala­si­vat monien usko­mat­to­mien vai­hei­den jäl­keen Nor­jan Nar­vi­kis­ta vii­mei­si­nä suo­ma­lai­si­na Pet­sa­mon-evak­koi­na koti­maa­han ja Kurtinhaudalle.

Poi­ka­se­na Joni Skif­tes­vik sou­te­li mui­den kylän poi­kien tapaan kerää­mäs­sä vesil­tä jäte­lau­to­ja ja ajo­pui­ta polt­to­puik­si kotiin tal­ven varal­le. Veden äärel­lä vie­tet­tiin pal­jon aikaa myös kalas­tel­len. 13-vuo­ti­aa­na hän meni kesä­töi­hin sahan lautatarhalle.

Sii­hen aikaan monet kylän pojat ja mie­het läh­ti­vät meril­le. Aja­tus kuk­kui Jonin­kin mie­les­sä, mut­ta luke­mi­ses­ta ja kir­joit­ta­mi­ses­ta kiin­nos­tu­neel­le pojal­le urke­ni opis­ke­lun myö­tä leh­ti­mie­hen ura, jol­le hän pala­si myös armei­jan jäl­keen. Tili­pus­si tuli tar­pee­seen koti­ta­lon lai­nan­ly­hen­nyk­siin ja pian myös käm­pän vuo­kraa­mi­seen ja elä­män aloit­ta­mi­seen yhdes­sä Hil­kan kans­sa.

Työs­ken­nel­ty­ään 20 vuot­ta Oulu- ja Liit­to-leh­dis­sä, Ilta­sis­sa, Kai­nuun Sano­mis­sa ja Kol­mio­kir­jan jul­kai­su­joh­ta­ja­na Joni Skif­tes­vik teki pää­tök­sen ryh­tyä vapaak­si kir­jai­li­jak­si 1988. Esi­kois­kir­ja Puhal­lus­kuk­ka­poi­ka ja Tai­vaan­kor­jaa­ja oli ilmes­ty­nyt 1983 ja uusi kir­ja joka vuo­si myö­hem­min. Isoon rat­kai­suun roh­kai­si myös se, että tilauk­sia näy­tel­mä- ja elo­ku­va­kä­si­kir­joi­tuk­sis­ta oli lupaavasti.

– Uto­pis­ti­sel­ta oli­si tuol­loin tun­tu­nut kui­ten­kin aja­tus, että kir­jo­ja ilmes­tyi­si lopul­ta yli 30.

Menes­tys­tä ja tun­nus­tus­ta on kir­jai­li­jal­le ropis­sut mat­kan var­rel­la, mm. J.H. Erkon esi­kois­kir­ja­pal­kin­to, Rune­berg-pal­kin­to, Pro Fin­lan­dia ‑mita­li ja kol­me kir­jal­li­suu­den Finlandia-palkintoehdokkuutta.

Per­he, luon­to ja meri ovat Joni Skif­tes­vi­kil­le tär­kei­tä. Per­hee­sen kuu­lu­vat puo­li­so Hilk­ka ja aikui­set lap­set Kai, Saga ja Hel­ga. Lap­sen­lap­sia on kah­dek­san, heis­tä van­hin on 16-vuo­tias ja nuo­rin alle puo­len vuo­den ikäinen.

Kim-pojan huk­ku­mi­nen kanoot­ti­ret­kel­lä 10-vuo­ti­aa­na 1985 oli suu­ri tra­ge­dia perheessä.

– Lap­sen kuo­le­maa ei voi ymmär­tää ja hyväk­syä kos­kaan. Suru kul­kee muka­na aina, se ei hel­li­tä. Sii­tä läh­tien sydä­me­ni on piiputtanut.

Joni Skif­tes­vik uskoo, että ihmi­nen voi sur­ra niin kovas­ti, että hen­ki menee. Kun sydän sär­kyy, suruun voi kuol­la. Van­hat ihmi­set ovat sen tien­neet aina.

– Toi­sen ker­ran suru oli vie­dä minut men­nes­sään vuon­na 2011, jol­loin Hilk­ka jou­tui vaka­vaan sydä­men­siir­to­leik­kauk­seen Hel­sin­kiin. Itse maka­sin samaan aikaan sai­raa­las­sa Oulus­sa oman sydä­me­ni takia. Sii­tä ajas­ta kui­ten­kin selvittiin.

Elä­män­ku­vien ja arvoi­tus­ten äärellä

Kir­joit­ta­mi­ses­ta Joni Skif­tes­vik ker­too pitä­vän­sä kovas­ti. Hän uskoo, että toi­mit­ta­jan työ­ko­ke­muk­ses­ta ja ute­liai­suu­des­ta eri­lai­sia asioi­ta koh­taan on ollut apua kir­jai­li­jan työssä.

Uusim­mas­sa elä­män­ker­ta­kir­jas­saan Best­sel­ler jou­luk­si hän avaa elä­mään­sä armei­jan ajoil­ta ja kuvaa myös sano­ma­leh­den toi­mi­tuk­sen väri­käs­tä arkea, johon kuu­lui mie­len­kiin­toi­sia ja jän­niä jut­tuai­hei­ta ja per­soo­nal­li­sia haas­ta­tel­ta­via. Moni saat­taa muis­taa esi­mer­kik­si hyp­no­ti­soi­ja Olli­ver Haw­kin, joka kävi esit­te­le­mäs­sä temp­pu­jaan Mar­tin­nie­men Kerholassakin.

Skif­tes­vi­kin kir­joit­ta­mas­ta kult­tie­lo­ku­vas­ta Kat­sas­tus tutuk­si tul­lut Hill­man Super Minx oli oikeas­ti nuo­ren toi­mit­ta­jan lai­na­ra­hal­la hank­ki­ma tyy­li­käs, mut­ta kor­jaa­mol­la usein viih­ty­vä kulkupeli.

Jutun­te­ko Oulun kun­nal­lis­ko­din mie­li­sai­ras­osas­tol­la, Myl­ly­tul­lis­sa sijain­nees­sa Venä­jän val­lan aikai­ses­sa enti­ses­sä kasa­koi­den hevos­tal­lis­sa, jäi kar­mei­den olo­suh­tei­den vuok­si läh­te­mät­tö­mäs­ti toi­mit­ta­jan mieleen.

Tari­nan­ker­to­ja­na, hen­ki­lö­ku­vaa­ja­na ja sana­tai­tu­ri­na Skif­tes­vik on lyö­mä­tön. Hänen ker­ron­tan­sa on avoin­ta ja reh­tiä. Huu­mo­ri on osu­vaa ja oival­ta­vaa, mut­ta ei mol­laa­vaa. Kir­jan paris­sa halu­aa vii­pyä ja makus­tel­la osu­via sano­ja ja ilmai­su­ja, jot­ka ovat Oulun seu­dun ja Perä­me­ren ran­ni­kon van­hem­mal­le väel­le tut­tu­ja, mut­ta nyky­kie­les­tä vai­pu­mas­sa unholaan.

Kir­jan elä­män­ku­vat ja ‑arvoi­tuk­set jää­vät askar­rut­ta­maan miel­tä ja nos­ta­vat pääl­lim­mäi­sek­si aja­tuk­sen ihmi­se­lä­män ihmeel­li­syy­des­tä ja ainut­laa­tui­suu­des­ta, mut­ta myös ainutkertaisuudesta.

Best­sel­ler jou­luk­si jät­täi­si tilaa myös jat­kol­le, mut­ta sitä Skif­tes­vik ei uskal­la luva­ta. Hän tuu­maa kuten kir­jas­sa dek­ka­ria väsää­vä toi­mit­ta­ja­kol­le­gan­sa Helt­tu­nen: — Jos ker­too tar­kas­ti kes­ke­ne­räi­ses­tä työs­tä, sitä nau­laa tari­nan lii­an aikai­sin pitä­väs­ti kiinni.

– Iän myö­tä koti­seu­tu­his­to­ria ja oman suvun vai­heet kiin­nos­ta­vat yhä enem­män. Pen­got­ta­vaa oli­si myös Lapis­sa sota-aika­na teh­dyis­sä neu­vos­to­par­ti­saa­nien jul­muuk­sis­sa, jois­ta vas­ta myö­hem­min on voi­tu alkaa kun­nol­la edes puhua.

– Var­maa on, että las­ten­lap­sil­le haluan antaa aikaa. Ovat ne sel­lai­sia kul­ta­kim­pa­lei­ta, päät­tää Skif­tes­vik hymyil­len, sil­mät lem­peäs­ti tuikkien.