“Kave­ria ei jäte­tä” — Pau­li Greus on Vuo­den haukiputaalainen

Kun Pau­li Greus kuu­li valin­nas­taan Vuo­den 2020 hau­ki­pu­taa­lai­sek­si, hän ei otta­nut sitä todes­ta. Pak­ko­han se oli uskoa, kun Hau­ki­pu­taan Yrit­tä­jien puheen­joh­ta­ja Jon­na Kur­vi­nen saa­pui Greuk­sel­le kun­nia­kir­ja ja valin­taa sym­bo­loi­va iso­ken­käis­ten pla­kaat­ti kai­na­los­saan. Toi­mit­ta­ja­kin tup­paan­tui peräs­sä. Huo­mio­no­soi­tus on perin­tei­ses­ti ojen­net­tu Hau­ki­pu­das-päi­vien myy­jäi­sis­sä, mut­ta iso ylei­sö­ta­pah­tu­ma jou­dut­tiin nyt koro­na­ti­lan­teen takia perumaan.

– Vie­lä aamul­la­kin Rit­va-vai­mon kans­sa puhel­tiin, että miten­hän ne täl­lai­sen perä­ky­län mie­hen valit­si­vat, myhäi­li vuo­den haukiputaalainen.

Yrit­tä­jäyh­dis­tys pal­kit­si 79-vuo­ti­aan Greuk­sen, kos­ka hän on läm­min per­soo­na, joka tulee kaik­kien kans­sa hyvin toi­meen, on monien yhdis­tys­ten kan­ta­va voi­ma ja mones­sa muka­na. Lisäk­si hän on perus­hau­ki­pu­taa­lai­nen ja tun­ne­taan lep­poi­sa­na tarinankertojana.

Vuo­den hau­ki­pu­taa­lai­nen asuu Par­ku­mäel­lä lähes syn­nyin­si­joil­laan. Vai­mo on kotoi­sin Kuivaniemeltä.

– Monet löy­si­vät puo­li­son naa­pu­ri­kun­nas­ta Iis­tä, mut­ta minul­la oli moot­to­ri­pyö­rä, niin kävin hake­mas­sa vähän etem­pää, veis­te­lee Greus. Per­hees­sä on vii­si las­ta, kah­dek­san las­ten­las­ta ja saman ver­ran lastenlastenlapsia.

Pau­li Greus tart­tui koti­ti­lan töi­hin nuo­re­na. 16-vuo­ti­aa­na tiet vei­vät maa­mies­kou­luun Ruuk­kiin ja seu­raa­vak­si Mus­tia­lan maa­ta­lous­opis­toon. Pit­kän työ­uran hän teki maa­ta­lous- ja rehu­teol­li­suu­des­sa Hank­ki­jal­la ja Kin­nusen Myl­lys­sä tuo­tan­non ja myyn­nin pääl­lik­kö­teh­tä­vis­sä. Työ­hön kuu­lui kier­tää mai­ta ja man­tu­ja pit­kin Poh­jois-Suo­mea ja Poh­jois-Kar­ja­laa, jol­loin maa­seu­tu, tilat ja ihmi­set tuli­vat tutuiksi.

– Ihmi­siä oli muka­va tava­ta. Välil­lä sai olla sie­lun­hoi­ta­ja­na­kin ja antaa neu­vo­ja asias­sa kuin asias­sa. Täy­tyy ihail­la kuin­ka hyvin tilo­ja ja kar­jaa hoi­det­tiin ja kuin­ka teh­tä­viin halut­tiin kouluttautua.

Hau­ki­pu­taan kun­nan maa­ta­lous­sih­tee­ri­nä Pau­li Greus toi­mi tovin kun­nan­joh­ta­ja Tais­to Sih­vo­sen aika­na, maa­ta­lous­lau­ta­kun­nan puheen­joh­ta­ja­na ja myö­hem­min kak­si kaut­ta kes­kus­tan kun­nan­val­tuu­tet­tu­na. Poli­tii­kan hän halusi sit­ten jät­tää, kun aika ei riit­tä­nyt työ­päi­vien venyes­sä iltamyöhään.

Vete­raa­ni­asiat tuli­vat Hau­ki­pu­taan Rin­ta­ma­ve­te­raa­nien puheen­joh­ta­ja­na toi­mi­val­le Greuk­sel­le lähei­sik­si ja sydä­men asiak­si jo sotain­va­li­di-isän­sä ja sota­ve­te­raa­ni-enon­sa kaut­ta ja hei­tä aut­taes­sa. Kun vete­raa­nien yhtei­siä tapaa­mi­sia ja kirk­ko­py­hiä alet­tiin jär­jes­tää, Greus aloit­ti kul­jet­ta­jan hom­man huo­ma­tes­saan kuin­ka monet koki­vat kul­ke­mi­sen han­ka­lak­si. Samal­la hän itse sai tutus­tua laa­jal­ti alu­een vete­raa­nei­hin ja hei­dän asioihinsa.

– Tär­keik­si koe­tuis­sa koh­taa­mi­sis­sa kaik­ki oli­vat vel­jiä kes­ke­nään, yhtei­nen koke­mus yhdis­ti ja puhu­mis­ta riit­ti, vaik­ka entuu­des­taan ei oli­si tun­net­tu toi­sia. Kave­ria ei jäte­tä. Kat­ke­ruut­ta ei koet­tu, eikä kukaan kos­kaan kysy­nyt, mik­si piti läh­teä sotaan. Oman maan ja itse­näi­syy­den puo­lus­ta­mi­nen oli itsestäänselvää.

Vaik­ka vete­raa­nien rivit har­ve­ne­vat har­ve­ne­mis­taan, vete­raa­ni­pe­rin­net­tä halu­taan vaa­lia jat­kos­sa­kin. Kun Hau­ki­pu­das liit­tyi Ouluun oli ohjeis­tuk­se­na yhdis­tää alu­een vete­raa­ni­juh­lat. Hau­ki­pu­taan Rin­ta­ma­ve­te­raa­nit halusi jat­kaa omaa pai­kal­lis­ta juh­la- ja muis­ta­mis­pe­rin­net­tä yhdes­sä lei­jo­nien ja seu­ra­kun­nan kans­sa. Näin aio­taan teh­dä jatkossakin.

Vilk­kaas­ti toi­mi­vas­sa Elä­ke­lii­ton Hau­ki­pu­taan yhdis­tyk­ses­sä Pau­li Greus on vai­mon­sa kans­sa aktii­vi­ses­ti muka­na ja on toi­mi­nut pidet­ty­nä puheen­joh­ta­ja­na­kin. Vuo­den hau­ki­pu­taa­lai­sen mie­les­tä yhtei­nen toi­min­ta ja sosi­aa­li­nen kans­sa­käy­mi­nen on mer­ki­tyk­sel­lis­tä ja yhtei­söl­li­syyt­tä lisää­vää. Elä­ke­läi­syh­dis­tyk­sen puit­teis­sa har­ras­te­taan ker­hois­sa, lau­le­taan, lii­ku­taan ja retkeillään.

– Tois­ten ihmis­ten tapaa­mi­nen ja yhdes­sä teke­mi­nen on antoi­saa, ja jos toi­min­nal­la saa­daan vie­lä jota­kin hyvää aikai­sek­si, niin sehän on erinomaista.

Greuk­set ovat muka­na elä­ke­läi­syh­dis­tyk­sen vapaa­eh­tois­po­ru­kas­sa, joka on pit­kään käy­nyt hoi­to­lai­tok­sis­sa ulkoi­lut­ta­mas­sa van­huk­sia ja aut­ta­mas­sa hei­tä osal­lis­tu­maan tapah­tu­miin. Nyt toi­min­ta on vali­tet­ta­vas­ti koro­na­ti­lan­teen takia tauolla.

Pau­li Greus halu­aa roh­kais­ta ihmi­siä läh­te­mään mukaan yhdis­tys­ten ja mui­den yhtei­sö­jen poru­koi­hin mukaan. Nuo­rem­paa­kin väkeä tar­vi­taan jat­ku­vuu­den tur­vaa­mi­sek­si, sil­lä monis­sa yhdis­tyk­sis­sä väki ikääntyy.

Har­ras­tuk­se­na Pau­li Greuk­sel­la on hir­ven­met­säs­tys ja Hau­ki­pu­taan met­säs­tys­seu­ra, jon­ka puheen­joh­ta­jan­kin hän on toi­mi­nut. Tal­vel­la hiih­de­tään yhdes­sä vai­mon kans­sa ja mat­kus­tus on myös mieluista.

Lumi­ken­kien val­mis­tus on myös tul­lut tutuk­si. Lumi­ken­kiä tar­vit­tiin ammat­ti­käyt­töön var­sin­kin met­su­rei­den kes­kuu­des­sa 80-luvul­la. Niin­pä Greuk­sen per­hees­sä alet­tiin ura­koi­da lumi­ken­kiä jäl­leen­myy­jil­le omas­sa MUR-Ken­kä ‑yri­tyk­ses­sä. Vie­lä nykyi­sin­kin teh­dään muu­ta­mia pare­ja talvessa.

Vapaa­eh­toi­se­na arkun­kan­ta­ja­na Pau­li Greus toi­mii kuu­lu­mal­la vapaa­eh­tois­ten arkun­kan­ta­jien jouk­koon. Seu­ra­kun­ta kut­suu vapaa­eh­toi­sia kan­ta­maan ark­kua hau­ta­jai­siin tilan­tees­sa, kun vai­na­jal­la ei ole omai­sia tai lähi­pii­ris­sä hen­ki­löi­tä kan­ta­maan vai­na­jaa vii­mei­sel­le mat­kal­la. Teh­tä­vän hän kokee arvokkaaksi.