Elä­män näl­kä vie eteen­päin kun antaa hyväl­le mahdollisuuden

Hau­ki­pu­taa­lai­nen Tapio Siu­rua on kir­joit­ta­nut kir­jan elä­mäs­tään. Elä­män näl­kä ‑kir­jan pro­lo­gis­sa hän kuvaa kir­jaa mat­kak­si, jos­sa on tari­noi­ta kir­joit­ta­jaa muo­van­neis­ta tuo­kiois­ta, onnea tuo­neis­ta ja pysäyt­tä­neis­tä het­kis­tä. “Se on myös ker­to­mus ihmi­sis­tä, jot­ka ovat jät­tä­neet jäl­jen sydä­mee­ni”, Siu­rua sanoo.

Kir­jan ensim­mäi­ses­sä tari­nas­sa kir­joit­ta­ja on vuon­na 1966 pie­ne­nä pel­la­va­päi­se­nä poi­ka­na isän­sä kans­sa sou­te­le­mas­sa Oijär­vel­lä. Venees­sä istues­saan Siu­rua päät­tää tal­len­taa tuon onnel­li­sen het­ken iki­muis­tois­ten muis­to­jen joukkoon.

Pudas­jär­vel­lä syn­ty­nyt Siu­rua asui lap­suu­ten­sa ja nuo­ruu­ten­sa Kui­va­nie­mel­lä, ensin Oijär­vel­lä, myö­hem­min kir­kon­ky­läl­lä, jos­sa hänen van­hem­pan­sa vie­lä­kin asu­vat. Eten­kin kir­jan alku­puo­lel­la lii­ku­taan­kin usein Kui­va­nie­mel­lä. Siu­rua itse jakaa kir­jan tapah­tu­mat lap­suu­teen ja vil­liin nuo­ruu­teen, työs­sä­oloai­kaan, per­het­ra­ge­di­aan ja onnel­li­seen loppuun.

Siu­ruan elä­män­fi­lo­so­fian mukai­ses­ti elä­män näl­kä vie eteen­päin, kun­han annam­me posi­tii­vi­suu­del­le ja hyväl­le mah­dol­li­suu­den toteu­tua. “Kun­han vai­kei­na­kin het­ki­näm­me jak­sam­me uskoa hyvän voit­toon.” Tuo­hon aja­tus­mal­liin hän sai eväät jo lap­suu­des­saan Nii­lo-ukil­taan, jol­la oli tapa­na sanoa: “Elä­mä on otet­ta­va niin kuin se on”. Samaan kate­go­ri­aan kuu­luu Irma-äidin käyt­tä­mä lause: “Kaik­ki on otet­ta­va vas­taan mitä elä­mä antaa.”

Elä­mä on anta­nut Siu­rual­le pai­na­van las­tin, joi­hin kuu­luu vuon­na 2008 tapah­tu­nut per­he­sur­ma, jos­sa hänen sisa­ren­sa mies ampui sisa­ren, itsen­sä ja hei­dän kak­si las­tan­sa. Tuo­kin on kir­jaan kir­joi­tet­tu, mut­ta Siu­rua ei halua sil­lä mäs­säil­lä tai mässäiltävän.

– Olen kir­joit­ta­nut sen kir­jaan polii­si­tut­kin­ta­pöy­tä­kir­jo­ja refe­roi­den niin kuin asiat tapahtuivat.

Elä­män vas­toin­käy­mi­siin kuu­luu myös Siu­ruan vai­mon sai­ras­tu­mi­nen Alz­hei­me­rin tau­tiin pian per­he­sur­man jäl­keen. Omais­hoi­ta­ja­na hänel­le tuli välil­lä tun­ne, ettei elä­mäs­tä tule ker­ta kaik­ki­aan mitään. Sil­loin hän oppi kai­va­maan onnen­ki­ven taskustaan.

– Opet­te­lin vakuut­ta­maan itsel­le­ni, että täs­tä tulee hyvä päi­vä. Hyväl­le pitää antaa aina mah­dol­li­suus toteutua.

Siu­rua ei usko sat­tu­maan. Hän uskoo, että on asioi­ta, joi­den on tapah­dut­ta­va ja ne joh­ta­vat johon­kin uuteen.

– Ihmi­sis­tä näkee elä­män kol­hut ja mones­ti jään poh­ti­maan, mikä vas­ta­pää­tä istu­van ihmi­sen jut­tu on. Se vii­saus, mikä jois­tain ihmi­sis­tä näkyy, on syn­ty­nyt vas­toin­käy­mis­ten kautta.

Opet­ta­ja sanoi Siu­rual­le lukios­sa, että tulet vie­lä kir­joit­ta­maan kir­jan. Sii­hen nuo­ru­kai­nen ei itse usko­nut, mut­ta on sit­tem­min kir­joit­ta­nut aika ajoin muun muas­sa runo­ja. Seit­se­män vuot­ta sit­ten hän alkoi miet­tiä muis­to­jen­sa tal­len­ta­mis­ta kir­jaan. Sii­tä alkoi Siu­ruan opin­to­ret­ki omaan itseensä.

– Kun sit­ten aloi­tin kir­joit­ta­mi­sen, aloin muis­taa asioi­ta, joi­ta en tien­nyt muis­ta­va­ni. Samal­la aloin oival­taa asioi­ta, joi­ta en ollut aiem­min oivaltanut.

Välil­lä kir­joit­ta­mi­nen oli niin inten­sii­vis­tä, että Siu­rua miet­ti lause­ra­ken­tei­ta nuk­kues­saan­kin. Välil­lä hän kir­joit­ti ulko­mail­la, Espan­jas­sa ja Por­tu­ga­lis­sa, jois­sa hän mie­lel­lään viet­tää tal­ven har­maim­mat ajat. Välil­lä hän piti kir­joit­ta­mi­ses­sa puo­len vuo­den tauon ja remon­toi talon­sa ylä­ker­ran uuteen uskoon.

Siu­rua toi­voo, että hänen kir­jan­sa toi­si loh­tua ja voi­maan­nut­tai­si lukijaansa.

– Jos se tuo yhdel­le­kään loh­tua ja valoa elä­mään, ei sen kir­joit­ta­mi­nen ole men­nyt hukkaan.

Siu­ru­aa itse­ään on elä­män kol­huis­sa aut­ta­nut tera­peut­te­ja ja voi­maan­tu­mis­lei­re­jä enem­män ystä­vät, joi­den kans­sa hän on saa­nut puhua asiat auki.

– Pahin­ta on, jos jät­tää möy­kyn sisään­sä. Nyt olen­kin val­mis anta­maan takai­sin sitä mitä olen saa­nut, kun minua on kuunneltu.

Kir­jan sivuil­la vili­see ihmi­siä Siu­ruan elä­män var­rel­ta. Hei­dän jou­kos­saan on pal­jon nii­tä, jot­ka ovat jät­tä­neet jäl­jen hänen sydämeensä.

– Lopul­ta vain ihmi­sil­lä on mer­ki­tys­tä. Ei rahal­la, tava­ral­la, val­lal­la tai mai­neel­la, eikä mil­lään muul­la­kaan, mitä meil­lä tääl­lä on ollut. Muis­toi­him­me jää­vät ihmi­set – koh­taa­mi­set, jot­ka jaoim­me mat­kam­me varrella.

Kir­jan ilmes­ty­mi­nen on yksi etap­pi Tapio Siu­ruan elä­mäs­sä. Samaan elä­män­tait­tee­seen sat­tuu töi­den vähit­täi­nen vähen­tä­mi­nen. Hän on toi­mi­nut vii­mei­set 30 vuot­ta IT-alan yrit­tä­jä­nä. Työn vähen­tä­mi­sen tuo­maan tilaan mah­tuu ken­ties enem­män gol­fia, mat­kai­lua, ystä­viä, ehkä kirjoittamistakin.

Aloit­taes­saan kir­jan onnel­li­sel­la muis­tol­la vene­ret­kel­tä Siu­rua ajat­te­li aloit­ta­van­sa jokai­sen kir­jan luvun onnel­li­sel­la het­kel­lä. Se osoit­tau­tui mah­dot­to­mak­si raa­dol­li­sis­ta jak­sois­ta kir­joit­taes­sa, mut­ta onnel­li­sen lopun Siu­rua kir­jaan­sa kir­joit­ti. ”Tie­dän saa­nee­ni pal­jon enem­män, kuin oli­sin kos­kaan osan­nut edes toi­voa”, hän kirjoittaa.

Kir­jas­sa vie­te­tään aikaa legen­daa­ri­ses­sa Kui­va­nie­men Norp­pa-baa­ris­sa. Enää sitä ei ole, mut­ta Elä­män näl­kä ‑kir­jan jul­kis­ta­mis­ti­lai­suut­ta vie­te­tään tänään tors­tai­na klo 17 alkaen Kui­va­nie­men Nelosparkissa.

– Kui­va­nie­mel­tä löy­dät vie­lä tänään­kin välit­tä­mi­sen, tal­koo­hen­gen ja yhtei­söl­li­syy­den, jota ei kau­pun­gis­ta tavoita.